Pysähdys

Joku jäi junan alle. Joko sattui vahinko, jossa iloissaan ja suruissaan eteenpäin kulkenut elämä päättyi aivan yhtäkkiä tai epätoivoisen teon myötä yksi onneton poistui keskuudestamme. Olin kulkemassa junaan kiireellä, vihaisena ja surullisena, viimeiset askelet juosten. Peläten, että taas yksi asia lipuu silmieni edestä ohi, vaikka kuinka ponnistelisin ja tarpoisin eteenpäin.

Ehdin junaan kuitenkin hyvin. Eikä se liikkunutkaan. Istuin penkillä melkein tyhjässä junassa ja kuuntelin kuulutusta, jossa kerrottiin junan myöhästymisen syystä. Tuli typerä olo. Tuntui kuin kaikki olisi pysähtynyt hetkeksi. Jonkun elämä päättyi juuri. Sen vuoksi kolme I-junaa seisoo raiteilla kyydissään ihmisiä, jotka juoksevat ja kiirehtivät ja kulkevat päämääriinsä paljoa sen syvällisempiä miettimättä. Istun hetken aikaa ja mietin, lähdenkö pois. Moni nousee penkeistään tai ottaa polkupyöränsä ja poistuu junasta. Niin minäkin. Seison ulkona typertyneenä siitä, kuinka surullinen ja vihainen olen niin turhaan ja miettien, minne menen seuraavaksi ja miksi.

Pyörin hetken aikaa asemalla ja kävelen lähimmälle bussipysäkille. Siellä pysähtyvät bussit eivät kulje Helsingin keskustaan, joten lähden kävelemään tutun 411:n pysäkille. Bussi saapuu pian ja joudun seisomaan käytävällä, koska se on niin täynnä toiselta asemalta kyytiin nousseita, jotka eivät päässeet kulkemaan junalla. Bussi on harvoin noin täynnä. Pääsen piakkoin kuitenkin istumaan, sillä jostain syystä yksi paikka ei kelpaa kenellekään. Istun täpötäydessä bussissa, joka liikkuu kohtalaisen jouhevasti, kunnes Mannerheimintien ruuhkat saavat bussin kiihdyttelemään ja jarruttelemaan niin pahasti, että vieressäni istuva herrashenkilö alkaa kiroilla, ja nousen pois kyydistä. Bongaan pikaruokalan ja tilaan kasvisburgerin. Täällä olen ja kirjoitan tätä tekstiä, koska olen niin hämmentynyt. Yksi pieni teko muutti minun päiväni kulkua suunnitelmineen kuten varmasti monien muidenkin. Elämä päättyi, mutta toisille se merkitsee myöhästymistä, tapaamisen perumista tai hiljaa suupielistä syljettyjä kirosanoja. Elämä on iso dominopeli, jossa yhden palan kaatuminen aiheuttaa vyöryn suuntiin ja toisiin. Yhdet seuraukset ovat isompia, toiset pienempiä.

Tätä olen aina miettinyt, kun olen sanonut, ettei minulla oikeasti ole mitään hätää. Vaikka olisin kuinka vihainen tai surullinen, tiedostan, että loppujen lopuksi kaikki on ihan hyvin. Minä en maannut junanraiteilla Pohjois-Haagassa. Kunpa vain pystyisi hyväksymään tilanteen sellaisena kuin se on, kaikkine hyvine ja huonoine puolineen. Tällä hetkellä olen tässä, kirjoittamassa postausta kuivuneet kyyneleet silmissäni meluisassa pikaruokalassa. Jos osaisin olla armollinen ja hyväksyvä, ajattelisin, että tässä minun kuuluu nyt olla. Mutta yritän taistella ja pyristellä, mietin, kuinka minun pitäisi olla siellä tai täällä tai tuolla ja minun pitäisi olla tehnyt sitä tai tätä tai tuota. Mutta tässä minä olen. Ehkä junan piti pysähtyä, ehkä minun piti ymmärtää.

Minun on oltava juuri tässä juuri nyt.

Tiimipostaus | Unelmoinnista

Teen tämän postauksen päivän myöhässä, koska eilinen oli aikamoista haipakkaa, enkä millään ehtinyt koneelle. Pahoittelen tätä kovasti! Siirrytään kuitenkin pidemmittä puheitta aiheeseen. Helmikuun blogitiimipostauksen aiheena on unelmat. Päätimme, että jokainen saa lähestyä aihetta juuri siitä näkökulmasta, josta itse haluaa. Itse ajattelin, että tajunnanvirtamainen kirjoittaminen innostaa itseäni tällä hetkellä eniten ja siksi ajattelin kirjoitella kaikenlaista, mitä unelmointi tuo minulle mieleen.

Unelmointi vaatii positiivista mieltä. Unelmat kertovat siitä, mitä halutaan tehdä ja saavuttaa ja millaista tulevaisuutta kaipaamme. Unelmat voivat olla joko realistisia tai suorastaan absurdeilta tuntuvia. Itse pidän realistisista unelmista. Mielestäni unelmat ovat jotakin, joka suuntaa toimintaamme. Unelma voi tuntua kaukaiselta ja ehkä tavoittamattomaltakin, mutta se on taustalla vaikuttava voima, joka saa työskentelemään

Kun olin erittäin sairas, ainoa unelmani olisi se, että olisin terveempi ja virkeämpi. Ajattelin, että elämäni olisi täydellistä, kun olisin energisempi. Kun elää sellaisen pohjattoman väsymyksen kanssa kuin minä, ei ole voimaa unelmoida. Tai unelmat saattavat tuntua hyvin kaukaisilta ja ne kaikki vaativat sen, että olisi virkeämpi. Onnekseni olen nyt virkeämpi. En terve tai täydellisessä fyysisessä kunnossa, mutta entiseen verrattuna energisempi. Jaksan taas unelmoida enemmän ja unelmat tuntuvat saavutettavammilta.

Tällä hetkellä suurin unelmani on se, että saisin mieleisen viestintäalan työpaikan. Tämä unelma on mielessäni joka ikinen päivä. Teen työtä järjestelmällisesti sen eteen, että saisin työtä. Olen kirjoittanut 29 työhakemusta, ostanut CV:n hiontipalvelun sekä osallistunut verkostoitumis- ja työnhakutapahtumiin. Pyrin tekemään järjestelmällisesti työtä, jotta saavutan unelmani.

Kaukaisempi ja suurempi unelmani on, että minä ja Antti rakentaisimme yhdessä pienen omakotitalon. Haluaisin asua itse suunnitellussa, ekologisia materiaaleja hyödyntävässä ja sisäilmaltaan hyvässä talossa. Olemme Antin kanssa välillä mietiskelleet, millainen tuo talo voisi olla. Tämä on kaikki vielä hyvin kaukaista, mutta se on motivoiva ja tähänkin elämäntilanteeseen iloa tuova unelma.

Unelmani on nuoresta asti ollut oman kirjan kirjoittaminen. Se unelma on ollut sivussa pitkään, mutta nyt minulla on alkanut olla taas enemmän mielenkiintoa kirjoittamista kohtaan ja unelmani nostaa jälleen päätään. En yhtään tiedä, millainen tuo kirja voisi olla ja tiedän, että se vaatii aivan järkyttävän määrän työtä, mutta unelma elää. Ehkä vielä joskus.

Suuri ja paljon omaa toimintaani laajempi unelmani on se, että ihmiset ottaisivat ilmastonmuutoksen tosissaan ja alkaisivat kamppailemaan kaikin keinoin sitä vastaan. Ilmastonmuutoksen kieltäminen on onneksi vähentynyt paljon, mutta tällä hetkellä monella on vallalla negatiivinen käsitys, ettei omalla toiminnalla ole merkitystä, että peli on jo menetetty ja että me kaikki kuolemme joka tapauksessa. Ei! Kyseessä on niin paljon enemmän. Koko kaunis planeetta täynnä kauneutta ja luonnon ihmeitä. Me emme saa antaa sen tuhoutua.

Millaisia unelmia sinulla on?

Tällä kertaa tiimipostauksessa on hieman pienempi osanotto, mutta käykää ihmeessä lukemassa  Anniinan ja Ennin postaukset aiheesta!

Muutos

Olen työtön työnhakija. Minä. Työtön. Ajatus on niin kummallinen. En ole ollut tekemistä vailla sitten lukiokesän vuonna 2010. Aina on ollut opiskeltavaa, projektia, toimittajan töitä tai vapaaehtoistöitä. Välillä velvollisuuksia on ollut moninkertaisesti siihen nähden, mitä omat voimavarani ovat olleet. Mutta marraskuussa tekeminen loppui kuin seinään. Tai no en nyt tietenkään täysin vailla tekemistä ole ollut, koska on ollut koko ajan jotain puuhailtavaa: kodin ylläpitoa, kavereiden ja perheen näkemistä, vapaaehtoistöitä, blogin kirjoittamista, pyhien viettoa ja valmistumisjuhlien järjestämistä. Mutta silti on ollut niin paljon aikaa miettiä ja pohtia. Aiemmin sitä on oppinut siihen, että tekemistä tulvii ovista ja ikkunoista. On tottunut siihen kaaoksen, että aina on jotain tehtävää ja on oppinut hoitamaan monia asioita yhtä aikaa. Nyt on ihan eri tavalla aikaa.

Kuitenkin välillä saa itsestä kiinni ajatuksesta, että on hirveä kiire. Voi olla, että olen luonteeltani sellainen sählääjä, että saisin kiireen aikaiseksi, vaikka minulla oli vain yksi ainoa asia hoidettavana viikossa. Jotenkin minä vain olen sellainen. Siksi tietyllä tavalla oikea kiire ei haittaa minua, kunhan se ei ihan jatkuvaa ole. Kun on aikaa paljon, saa aikaan jonkun kummallisen feikkikiireen. Kyllähän sitä aikaa kuluu kummasti, kun valvoo yökahteen kuunnellen äänikirjaa tai selaten loputtoman Instagramin syövereitä ja herää päivällä yhden aikaan jäätävään nälkään ja pöpperöiseen oloon. Sitten kun heräilee ja laittaa ruokaa ja syö, voi olla kello jo kolme iltapäivällä. No onpas ihme, että sitten tulee kiire johonkin iltamenoon. Samalla tuntuu, että muuttuu aikaansaamattomaksi. Kämppä on kuin pyörremyrskyn jäljiltä, eikä voi käyttää sitä perinteistä tekosyytä, että ei ole aikaa siivota. Hah. Aikaa on vaikka millä mitalla, viitseliäisyydestä sen sijaan taitaa olla kovakin pula.

Tässä on ollut aikaa miettiä. Muutenkin isojen elämänmuutosten yhteydessä tulee kummasti kelattua taaksepäin ja mietittyä mennyttä elämää. Kirjoitin Pihtiputaan maisterijuhliini puheen, jossa kertasin lyhyesti opiskeluvuosiani. Opiskelin seitsemän ja puoli vuotta yliopistossa. Kestää hetken aikaa kääntää ajatukset siitä pois. Että minä en enää opiskelekaan yliopistossa. Ainejärjestöjen kekkerit, sitsit ja kolmiot eivät olekaan enää minua varten. Se on taakse jäänyt elämänvaihe, jota voi joskus myöhemmin muistella kaiholla. Vielä en siihen pysty. Mielessä on niin tuoreena viimeisten kurssien ja gradun tekemisen aiheuttama tuska. Pakokauhun tunne siitä, että opiskelee yliopistossa kahdeksatta vuotta, eikä vieläkään ole valmistunut. En kaipaa sitä tippaakaan. Mutta kun en vielä ole oikein irtaantunutkaan siitä ajatuksesta. On vaikea uskoa, että en ole enää opiskelija, vaan olen jo oikeasti aikuinen. Valmistunut maisteri. Ja työtön. Ihan outoa.

Kun ihmiset kysyvät, olenko jo saanut työpaikan ja vastaan heille, etten ole, syntyy hiljaisuus. Minä rupean täyttämään sitä selittelyillä siitä, kuinka Museoviraston kahta viestintäasiantuntijan paikkaa haki yhteensä 279 ihmistä. Ja että eihän minulla nuo paperitkaan ole olleet vielä kuin pari viikkoa. Nuo hiljaisuudet tuntuvat niin syyllistäviltä. Olet opiskellut seitsemän ja puoli vuotta ja nyt olet valmistunut, mutta et vieläkään töissä. En silti usko, että ihmiset välttämättä näin ajattelevat. Se on vain minun oma pääni, joka täyttää nuo hiljaisuudet tuollaisilla ajatuksilla. Sillä itsehän minä itseäni paheksun. Minua kummastuttaa se, kuinka matalaksi tämä työttömyyden aika on mieleni oikein vetänytkään. Se paljastaa minusta hyvin paljon. Sen, kuinka suorituskeskeinen minä olenkaan. Miten itse arvotan itseni omien suoritusteni mukaan. Jos olen vähän yli kuukauden työttömänä valmistumiseni jälkeen, koen epäonnistuneeni. Olen tämän vaativuuden toki tiedostanut jo kauan, sillä olen kamppaillut oman täydellisyydentavoitteluni ja rajoitetun jaksamiseni kanssa jo peruskoulusta lähtien. Sairauteni erilaisten vaiheiden ja oireiden kanssa kamppailtuani olen joutunut löysäämään paljon, kun en vain yksinkertaisesti ole aina kyennyt tekemään niin paljoa. Silti tiedän, etten muutu tässä asiassa täydelliseksi koskaan. Olen vaatinut ja tulen vaatimaan itseltäni aivan liikaa. Aiemmin olen voinut lohduttaa itseäni, että olen ahkera, kun jaksan tehdä niinkin paljon sairauksistani huolimatta. Mutta nyt ei ole sitäkään oljenkortta käytettävissä. Minua suorastaan raivostuttaakin se, miten synkeäksi työttömyys on minut tehnyt. Tämän ajanhan pitäisi olla lomaa, vapautta kaiken maailman velvollisuuksista ja aamuherätyksistä. Mutta kun herään päivällä yhden aikaan jäätävän väsyneenä, aivan liian myöhään edellisenä iltana valvoneena, en koe sitä kovin nautinnollisena. Minä tarvitsen rutiineja ja pakkoja, tavoitteita, joita kohti kulkea.

Olen pitänyt kolmet maisterijuhlat parin viikon sisällä. Niin moni ihminen on onnitellut, halannut, antanut kukkia, lähettänyt viestiä, ojentanut kortteja ja kehunut papereitani, että se kaikki on ollut jotenkin hämmentävää. Haluaisin halata jok'ikistä, joka on muistanut minua ja onnitellut. On silmiä avaavaa tajuta, kuinka paljon ihmisiä oikeasti ympärillä onkaan. Siksi, kun äiti piti maljapuhettaan Pihtiputaan juhlissani, aloin väistämättä itkemään. Mielessä on niin monia tunteita helpotuksesta väsymykseen ja pettymyksestä riehakkuuteen ja ympärillä hirvittävä määrä ihmisiä minun takiani, minua juhlimassa. Juhlien järjestäminen olikin emotionaalisesti yllättävän rankkaa.

Mutta ei sitä osaa suhtautua kovin kevyesti niin paljon vaatineeseen urakkaan, sen päättymiseen ja suuren elämänmuutoksen keskellä elämiseen. Tällä hetkellä elämä näyttää avoimelta ja ehkä vähän pelottavaltakin. Nähtäväksi jää, mitä se tuo tullessaan. Minä olen kuitenkin valmis.

Pieniä arkisia ajatuksia

Ulkona tuulee kovaa ja sade ropisee ikkunalautoihin. Sytytin juuri kynttilät palamaan ja istun sohvalla kuunnellen Royal Bloodia. Tämä on sitä syksyä. Sitä, jota loputtomilta tuntuvilla heinäkuun helteillä odotettiin. Ja jonka odotus on jatkunut elokuulle, syyskuun alkuun. Maailma tarvitsee vettä, rauhoittumista, omiin koloihin kaivautumista.

Tein tänään gradua, kuten aika monena päivänä jo aiemmin. Olen vihdoin päässyt jonkinlaiseen rytmiin sen kanssa. Teen joka päivä jotakin, vaikka se tuntuisi aivan liian pieneltä määrältä. Sillä joka päivä kun tekee vähän, viikossa se on jo paljon. Sitkeys, sinnikkyys ja säännöllisyys ovat nyt taikasanoja, kun innostus ja flow ovat tiessään.

Uusi ympäristö tuntuu niin vieraalta ja kummalliselta, mutta melkeinpä kummallisemmalta tuntuu, kun välillä koen tuttuuden ja arkisuuden tunnetta kiiruhtaessani metrosta liukuportaisiin. Kuljen osana massaa ajatuksiini vaipuneina, jotain muuta kuin ympäröivää kiirettä ajatellen ja se on kummallista.  

Olimme Antin kanssa viime viikonlopun reissussa ja perjantaina lähdemme taas liikkeelle, tällä kertaa hieman pidemmäksi aikaa. Iskeeköhän vierauden tunne entistä pahemmin tutuissa maisemissa vietettyjen päivien jälkeen? Onneksi otamme pari vierasta mukaan viikonloppua viettämään.

Eipä minulla mitään ihmeellistä sanottavaa ollut. Pieniä arkisia ajatuksia vain. Mutta ne ovat tärkeitä, sillä niistä koostu suurin osa elämästä.

Pää pilvissä

Joskus on hyvä laittaa pää pilviin ja haaveilla oikein kunnolla. Mistä minä oikein haaveilen tällä hetkellä?

☁ Valmiista gradusta ja maisterijuhlista ☁

☁ Kyvystä ja ennen kaikkea viitseliäisyydestä pitää koti tasaisen siistinä koko ajan ☁

☁ Metallisesta eväsrasiasta, joka maksaa yli 30 euroa ☁

☁ Pinup-malleilusta ja ihanista kuvista ☁

☁ Uusista, hyvistä kasvisruokaresepteistä ☁

☁ Reissuista ystävien tai perheen kanssa ☁

☁ Viestintäalan työpaikasta ☁

☁ Uusista pääkaupunkiseutulaisista ystävistä ☁

☁ Paremmasta fyysisestä kunnosta ☁

☁ Aktiivisesta blogista ☁

Mistä sinä haaveilet tällä hetkellä?

Fibromyalgia

Ihmiset saavuttavat unelmiaan. Tekevät suuria asioita. Minulle on saavutus kävellä kolme kilometriä kotiin. Saavutus, joka vaatii sisua ja kyyneleitä. Minä makaan sängyllä ja mietin viidennen miljoonannen kerran, mikä minua vaivaa. Mikä minua on vaivannut viimeiset vuodet, ehkä sittenkin koko elämäni?

Sain taas uuden nimen, toivottavasti lopullisen ratkaisun. Kaiken alun ja juuren, joka on määritellyt minua ehkä enemmän kuin vielä arvaankaan. Syy, miksi ala-asteen liikuntatunnilla opettajatkin nauroivat minulle, miksi en leikkausten jälkeen meinannut oppia kävelemään, miksi olen aina uupunut helposti, miksi lääkärit ovat sanoneet lihaksiani höttöisiksi. Nytkö se selvisi? Niin perustavanlaatuinen asiako selvisi eräänä aivan tavallisen näköisenä harmaana marraskuisena keskiviikkona. Aluksi se tuntui kevyeltä, melkein vain nauroin. Nyt se pistää maahan, on pakko miettiä, pysähtyä, käsitellä. Ehkä homemyrkyt eivät vielä olekaan vallanneet minua täysin, ehkä minun ei tarvitse aina tulla olemaan niin varovainen paikkojen suhteen kuin olen pelännyt. Nyt minulla on toki erilaiset pelot. Mutta jotenkin ne tuntuvat enemmän omilta.

Lihaskipuja, jäykkyyttä, jomotusta, herkkä iho, väsymys, herättyäni unesta tunnen olevani kuumeessa mutta kun nousen en olekaan, kuumotusta, päänsärkyjä, kolotusta, nilkkoihin sattuu, nilkkoihin sattuu. Miten voin olla näin nuori ja tuntea oloni näin vanhaksi?

Mutta sillä kaikella on nimi. Viimeinkin. Se tuntuu melkein onnelta.

Suru tulee joskus käymään

Istuskellessani bussissa matkalla luennolta kotiin ajattelin, että voisin kirjoittaa positiivisen postauksen siitä, kuinka hyvä päivä tänään on oikein ollut. Kaikki meni kuitenkin toisin. En huomannut oikeaa pysäkkiä, vaan menin sen ohi. Seuraavalta pysäkiltä oli jo niin pitkä matka kotiin asti, etten jäänyt pois, vaan ajattelin mennä samantien keskustaan asti.

Keskustassa ollessani ajattelin käyttää tilaisuuden hyödyksi ja menin Seppälän loppuunmyyntiä katselemaan. Minulla oli jo vähän väsynyt olo ja mahassa kiersi, mutta ajattelin kuitenkin katsastaa reilussa tarjouksessa ollutta valikoimaa, kun paikalla jo olin. Kiertelin liikkeessä melko kauan, sovittelinkin joitakin vaatekappaleita ja lopulta olin jo jonottamassa ostokseni kanssa vuoroa kassalle, kunnes paha olo yltyi. Piti viedä tuote hyllyyn ja lähteä ulos haukkomaan raitista ilmaa.

Sen sijaan, että olisin tullut kotiin kirjoittamaan hyväntuulista postausta mukavasta päivästä, päästyäni viimein perille ryntäsin juomaan vettä ja riisumaan vaatteet. Olen monesti miettinyt, miksi meitä homesairaita on niin vaikea ymmärtää. Mutta suihkun valuttaessa vettä niskaani istuessani kylpyhuoneen lattialla, tajusin, kuinka vaikeaa toisen on käsittää, kun ei tätä aina ymmärrä itsekään. Tämä on niin järjetöntä.

Nyt päätä särkee, rintaa painaa, ihoa kuumottaa ja tuntuu kuin olisi tulossa kipeäksi. Mutta ei sitä tule. Kunnon unien jälkeen olo on melko normaali. Tämä on tietynlainen altistuksen jälkeinen krapulatila. Elimistö yrittää puhdistautua saamistaan myrkyistä. Nämä myrkyt vain eivät aiheuta mielihyvää laisinkaan.

Haluaisin pyytää keholtani anteeksi. Sitä, että olin vuosia huonoissa tiloissa keräämässä myrkkytaakkaa. Sitä, että en aina tiedä, mitkä paikat ovat hyviä ja mistä saa lisää altistuskuormaa kaiken entisen päälle. Sitä, etten tiedä, millaisten neuvojen ja ohjeiden mukaan eläminen on sille oikeasti hyväksi ja mitkä ovat turhia rajoituksia.

Suurimman osan ajasta yritän olla kiitollinen kaikesta hyvästä ja nauttia täysin rinnoin paremmista päivistä. Mutta joinakin hetkinä ei osaa kuin ihmetellä. Miksi meille annetaan tapahtua näin?

Vastausta ei ole, eikä sillä edes olisi merkitystä. Elämässä viskotaan eteen kaikkea ja lopulta kaikesta aina selvitään. Välillä purraan hammasta ja välillä nauretaan.

Huomenna on jo parempi olo, tiedän sen. Silti suru tulee joskus käymään.

Tiimipostaus | Kateus

Tällä kertaa päätimme blogitiimin tyttöjen kanssa sukeltaa pintaa syvemmälle ja puhua kateudesta. Olen todella innoissani tästä aiheesta, mutta tuntuu hankalalta aloittaa kirjoittaminen, sillä näkökulmia ja pohdittavaa olisi niin paljon. Toisin sanoen kai tästä voisi olettaa, että minulla on paljon kadehdittavaa. En silti sanoisi niinkään.

Kateus on epämiellyttävä tunne, jota koetaan silloin, kun toisella on jotain, mitä itsellä ei ole. Kateuteen liittyy myös halu saada tuota jotakin itselleen, mutta ei välttämättä aina. Epämääräistä katetutta voi aiheuttaa monenlaiset asiat, mutta niitä kateuden kohteita ei välttämättä suoranaisesti haluaisi itselleen. Kateus on tunne siitä, että itsellä on jotain vähemmän tai ihan eri tavalla. Olisi helppo sanoa, että en minä ole koskaan kateellinen. Olen tyytyväinen elämääni, enkä mielessäni havittele sellaisia asioita, joita muilla on ja minulla ei. Mutta se olisi, ei ehkä valehtelua, mutta kaunistelua. Jokainen ihminen kadehtii jotakin. Ei välttämättä ole siitä kovinkaan iloinen ja ehkä häpeääkin tätä tunnettaan, mutta kadehtii silti.

Varsinkin näin sosiaalisen median kultakaudella kateus voi ainakin jossain lievemmässä muodossa olla jokapäiväistä. Kun selaa Instagramin loputonta syötettä, jossa on kaunis kuva toisensa perään, olisi ihme jos ei kokisi jonkinlaista alemmuuden tai tyytymättömyyden tunnetta. Tuo on jossain mahtavilla festareilla viettämässä aurinkoista kesää, tuo on meikannut niin paljon paremmin kuin minä ikinä, miten tuolla on noin paljon ystäviä, miten tuo jaksaa käydä salilla, tuokin on uimassa turkoosissa vedessä.

Blogit ja somet ovat täynnä toisten ihmisten elämää, pääosin kuitenkin siloteltua sellaista. Kukapa ottaisi kuvan Instagramiin, kun makaa päänsäryissään peiton alla tai itkuisista silmistään, kun on riidellyt poikaystävän kanssa tai kun ei saa unta ja pohtii syntyjä syviä. Luin jostain enemmän tai vähemmän uskottavasta nettijulkaisusta tekstin, jossa kerrottiin masennusoireiden ja tyytymättömyyden elämää kohtaan lisääntyneen sosiaalisen median myötä, koska ihmiset vertaavat omia huonoimpia hetkiään somessa esiteltäviin huippuhetkiin. Jos seuraa someissa esimerkiksi lähes tuhatta ihmistä, kai sieltä nyt aina löytyy jonkun hauska hetki, onnistunut meikki, huikea reissu tai täydellinen ruoka-annos. Se ei tarkoita sitä, että kenenkään elämä olisi aina hetkestä toiseen yhtä Instagram-kuvaa, vaikka se selaajan mielestä saattaa siltä alkaa tuntuakin.

Somekateus on varmasti yleistä. Sorrun siihen itsekin blogeja ja Instagramia selatessani. Toisaalta tiedän, että se on erittäin typerää ja joskus minua oikein ärsyttää, kuinka kadehdin toisen ihmisen valokuvaustaitoa, meikkien onnistumista, ruumiinrakennetta tai elämäntilannetta. Meillä kaikilla on omat elämämme ja omat polut kuljettavina. Some paljastaa siitä ehkä yhden prosentin. Me kaikki yhtä lailla heräämme aamulla, menemme kouluun tai töihin, palaamme kotiin, siivoamme, laitamme ruokaa, pesemme hampaamme ja menemme nukkumaan. Sitä se arkielämä suurimmilta osin on. Toki omasta arjestaan voi tehdä tyydyttävää ja kauniimpaa monin eri keinoin ja se on oikein hyvä juttu. Mutta somen merkitys on liian suuri, jos alkaa kokea tärkeänä vain asiat, jotka näyttävät hyvältä fiideissä. Lääkkeeksi somekateuteen määrään vähemmän puhelinta ja enemmän oikean elämän seikkailuja.

Syvempi ja kipeämpi kateus on minulla viime vuosina kohdistunut toisten terveyteen. En kaunistele sitä yhtään, kuinka kadehdin terveitä ihmisiä. Joskus tekisi mieli ravistella heitä ja kertoa, että te ette ymmärrä, kuinka onnekkaita olette. Koska ei terve ihminen ymmärrä arvostaa terveyttään. Siihen ei tarvitse kiinnittää huomiota ennen kuin sen menettää ja se on luonnollista. Siksi välillä raastaa katsoa vierestä, kuinka ihmiset stressaavat lopulta niin turhista asioista ja vaativat itseltään ja elämältään liikaa. Ei kaikessa aina tarvitse olla täydellinen, eikä saavuttaa kuuta taivaalta. Joskus terve ihminen voisi pysähtyä ja nauttia elämästään, ymmärtää, kuinka onnekas on.

Sillä sitten kun on pakko pysähtyä ja maata päiväkausia sohvalla, kun ei muutakaan jaksa, ei pysty nauttimaan oikein mistään. Yrittää vain sinnitellä päivästä toiseen ja jaksaa ajatella, että paremmat ajat ovat tulossa. Kun kunto paranee ja jaksaa enemmän, on niin kiitollinen siitä, että aamulla sängystä nouseminen ei ole itkun vaativa suoritus, että voi jo nauraa aidosti, että pään sisäinen sumuverho raukeaa edes jonkin verran, että jaksaa käydä kokopäivätöissä. Silloin kiitollisuus täyttää mielen ja kateus väistyy. Minun ei tarvitse kadehtia ihmisiä, jotka jaksavat juosta viisi kilometriä, kun voin olla onnellinen siitä, että jaksoin pyöräillä neljä kilometriä. Lääkkeeksi tällaiseen kateuteen määrään vähemmän vertailua muihin ihmisiin ja enemmän keskittymistä oman kunnon ja voinnin parantamiseen.

Ihmissuhdekateus on myös varmasti tuttua monille. Se on sitä, että toisilla näyttää olevan niin paljon enemmän ystäviä, niin paljon onnellisempi perhe, niin paljon kauemmin kestänyt parisuhde. Tämä on näistä luettelemistani kateuden lajeista kaikkein karuin. Siihen liittyy niin paljon syviä tunteita ja monenlaisia kokemuksia. Jos on oikeasti yksinäinen, kateus ystävistä ja seurustelukumppaneista on raastavaa. Jos perheessä on vaikeaa, kateus muiden perhesuhteita kohtaan on paitsi surullista myös syyllisyyttä aiheuttavaa. Samoin tyytymättömyys seurustelusuhteeseen ja muiden perään haikailu.

Toiset ihmiset aiheuttavat meissä syviä tunteita ja kateus näissä asioissa on se, jonka tunnustaminen on kaikkein vaikeinta. Tähän lääkkeeksi voisi toimia keskittyminen omiin olemassa ihmissuhteisiin ja niiden hyviin puoliin. Aina kaikki voisi olla paremmin, mutta pitää osata myös ajatella, että kaikki voisi olla huonomminkin. Jos ja kun on rakkaita ihmisiä, heistä täytyy pitää kiinni ja heitä tulee arvostaa. Kun huomioi lähellään olevia ja luo hyvyyttä, jonka toivottavasti ihmiset laittavat kiertämään, saa itselleenkin hyvän mielen ja kateus toivottavasti hälvenee. Ja jos ystäviä tai seurustelusuhteita ole, pitää laittaa itsensä likoon valmiina kohtaamaan myös pettymyksiä, ja lähteä etsimään uusia ihmisiä eläämänsä.

Kateus on sitä, että vähättelee, mitä itsellään on ja arvostaa enemmän sitä, mitä toisella on. Kun keskittyy enemmän siihen, mitä itsellä jo on, eikä ajattelemiseen, mitä voisi olla, on varmasti paljon onnellisempi. Ja jos jonkin tietyn asian haluaa oikeasti omaan elämäänsä, täytyy avata ovi ja lähteä jahtaamaan unelmia. Mutta se kannattaa tehdä siksi, että itse haluaa niin, ei siksi, että muut tulisivat siitä kateellisiksi.

Toisten tyttöjen mietteitä kateudesta löytyy näistä linkeistä.

Anniina // Heli // Jenny // Sini

2011

Joskus mieleen tulee muistoja. Hetkiä menneiltä ajoilta. Tunnelmia, tuntemuksia, ajatuksia. Alkaa pistellä rintaan. Tulee ikävä. Niitä hetkiä ei saa koskaan takaisin. Pitää yrittää muistella, etteivät kokonaan unohtuisi.

Moni ihminen on ollut todella tärkeä. Olen elänyt heidän kanssaan päivittäistä arkea. Kasvanut. Nyt tuskin tiedän, mitä he tekevät tai missä asuvat. Olen saanut olla mukana monenlaisissa yhteisöissä. Olla osa jotakin. Tehdä asioita ihmisten kanssa. Kokea unohtumattomia hetkiä. Harpata pidempiä ja lyhyempiä askelia.

En tiedä, missä olette, mitä teette, muistatteko enää minua. Minä muistan. Minä muistan ihmiset ja hetket. Aikakaudet ja kasvukivut. Arkipäivät, viikonloput, kesät. Ja kun muistan, olen onnellinen.

Onko pakko unelmoida?

Mikä on suurin unelmasi? Missä olisit tällä hetkellä, jos voisit valita täysin vapaasti? Mitä tekisit? Kenen kanssa olisit?

Mikset ole siellä? Mikä estää sinua pääsemästä sinne? Estääkö mikään? Oletko todella koskaan edes miettinyt, missä todella haluat olla? Määritteleekö joku muu toiveesi ja haaveesi? Haluatko jotakin, koska sinun pitää haluta sitä?

Luin jostain joskus lauseen "terveellä on miljoona toivetta, sairaalla vain yksi". Osaan samaistua kumpaankin puoleen. Siihen, kun on terve, kykenevä ja kaikki tuntuu mahdolliselta, eikä mikään riitä. Siihen, ettei pysty, eikä jaksa tehdä mitään ja on ainoastaan yksi toive: olla terve jälleen.

Millaisia ovat aidot toiveet? Tuntuu helpolta luetella monenlaisia asioita, joita haluaa. Uusi tietokone, puhelin, tabletti, iso kasa nättejä kenkiä, kaunis talo. Mielekäs työ, perhe, terveyttä, matkustelua, pitkää ikää. Toiveita ja haluja riittää vaikka muille jakaa.

Voisi myös miettiä, miksi haluamme niin paljon. Miksi pitää aina olla jotakin enemmän? Miksi pitää tavoitella jotakin? Miksei koskaan riitä se, mitä meillä jo on?

Meidän elämämme on nykyään suorittamista. Kaiken voi mitata jossain. Aina pitää päästä pidemmälle. Tai ainakin elää joidenkin lopulta hyvin määrittelemättömien vaatimusten mukaan. Kukaan ei patista meitä, vaan olemme oppineet itse ohjailemaan itseämme kohti kuvitteellista täydellisyyttä, jota ei ole olemassakaan, koska aina voi olla vähän parempi.

Aina voisi saada paremman arvosanan. Aina voisi olla parempi työpaikka. Aina voisi olla siistimpi koti. Aina voisi syödä terveellisemmin. Aina voisi kirjoittaa yhden postauksen enemmän.

Tai sitten voisi olla onnellinen.

(Kiitokset kuvasta ihanalle Saimalle!)

Lähtöjännitystä

Terveppä terve! Tämä blogi tulee elämään vielä jonkin aikaa aikamoista hiljaiseloa, kunnes se toivottavasti reilun kahden viikon päästä puhkeaa kroatialaiseen kukkaan. Mun päässä ei pyöri tällä hetkellä kuin kaksi ajatusta: Kroatiaan lähtö ja kaikki, mikä pitää saada tehdyksi ennen sitä. Pitää hoitaa kuntoon vakuutukset, lääkkeet, rahanvaihto, viimeiset opiskelujutut ja vapaaehtoishommat, lippujen varaaminen, viimeisten tarvittavien juttujen ostaminen ja pakkaaminen. Lisäksi haluaisin tehdä vielä yhden rästiinjääneen postauksen tänne blogiin.

Lisäksi haluaisin nähdä vielä kavereita ennen kuin lähden taas Jyväskylästä moneksi kuukaudeksi pois. Äitiä näen tänä viikonloppuna, kun hän on tulossa Jyväskylään tekemään kaikkea kivaa ja rentoa mun kanssa. Sitten ensi viikolla olisi vielä viimeinen viikonlopputyökeikka, mistä minä ja rahapussini olemme oikein onnellisia.

Aiemmin oli vain hirveä malttamattomuus lähdön suhteen, mutta jännitys alkaa yhä enemmän pyöriä vatsanpohjassa. Mietityttää, miten kaikki sujuu ja mitä loppujen lopuksi olen oikein tekemässä. Se kun ei kaikessa laajuudessan selviä kuin vasta paikan päällä hommiin ryhtyessä. Kroatialaisessa järjestössä työskentely kun on todennäköisesti aikamoisen erilaista kuin pihtiputaalaisesa paikallislehden toimituksessa.

Koska aurinko paistaa täydeltä taivaalta ja mahassa kutittelee lähtöjännitys, on sanomattakin selvää, kuinka huikean korkealla mun opiskelumotivaatio on. Vähän harmittaa, kun tietyt kurssit kestää niin pitkään, mutta mä en sille voi mitään. Onneksi olen saanut suurimman osan kaikesta itsenäisestä tehtyä jo aiemmin, niin ei mikään hirveä tehtävävyöry onneksi ole kaatumassa niskaan. Kolme kurssia pitäisi saada pakettiin niin lukuvuosi olisi siinä.

Lähteminen tuntuu jotenkin niin hassulta. En ole ollut ikinä ulkomailla kahta kuukautta. Se on aika pitkä aika. Olen kuitenkin todella innoissani päästä kokeilemaan tällaisessa mittakaavassa, miltä ulkomailla asuminen tuntuisi. Vaikka ei tällä hetkellä Jyväskylänkään kesään heräilevässä luonnossa mitään vikaa ole. Nautin siitä täysin siemauksin.

Eilen istuskeltiin kavereiden kanssa Mustan magian kannella auringosta nautiskellen. Sen jälkeen lähdin vielä opiskelukavereiden kanssa Passioniin syömään ja terassille istumaan. Hyvin välttelin kaikkia velvollisuuksia ulkona kuusi tuntia. Kotiin päästyäni oli juuri sellainen olo, että on ollut viettämässä kesän ensimmäistä lämmintä ulkoilupäivää.

Tänä aamuna heräsin urhoollisesti yhdeksän aikaan ja lähdin keskustaan hoitamaan asioita ja lukemaan tenttiin. Sen jälkeen menin yliopistolle lähtöseminaariin, jossa oli todella hauskaa. Sieltä sain vielä viimeisenkin lähtömalttamattomuuden. Hyvä tässä nyt on ottaa kouraan Sociology of Work ja oppia se ensi viikon tiistaita varten. Mutta onneksi aurinko paistaa. Onneksi teen kohta nachopellin. Onneksi elämä kutiaa taas keveänä mahanpohjassa.

Mene pois helmikuu

Nyt tuntuu taas siltä, että mistään ei tule mitään. Täällä blogissa olen taajaan valitellut väsymystäni ja huonovointisuuttani ja nyt se meinaa taas ottaa valtaa minusta. Tällä kertaa tilanne vain on eri, kun lopulta tiedän, mikä minua oikein vaivaa. Aiemmin kerroin teille kilpirauhasen vajaatoiminnasta, johon olen lääkkeitä napsinut jo vuoden ajan. Lääkitys ei kuitenkaan ole vienyt oireita täysin pois. Noin kolme viikkoa sitten minulle tehtiin unitutkimus ja sen jälkeen sain kuulla, että minulla on keskivaikea uniapnea. Olin suorastaan järkyttynyt. Minulla uniapnea? Eikö se ole vanhojen lihavien miesten sairaus? Ei se ole. Se on itse asiassa melko yleinen sairaus, josta moni kärsii tietämättään. Monilla päiväaikainen väsymys etenee niin hitaasti, että siihen tottuu, eikä väsymystä enää huomaakaan. Sitten kun saa hoidon ja olotila paranee, tajuaa vasta, kuinka väsynyt oli ollutkaan. Minä olen väsymykseni kyllä huomannut ja kovasti siitä kärsinyt. Enää en ihmettele sitä ollenkaan, sillä minulla on kaksi väsyttävää sairautta: kilpirauhasen vajaatoiminta sekä uniapnea.

Tämä tietysti tarkoittaa sitä, että välillä vähän väsyttää. Ja välillä väsyttää vähän enemmän. Nyt kun voimien tullessa hiljalleen takaisin olen lisännyt opintojeni määrää ja muutenkin jaksanut olla enemmän liikkeellä, on väsymys alkanut taas vaivata. Tässä keväällä on ollut aika paljon kaikkea opiskelujen eteen tehtävää. On pitänyt istua luennoilla, lukea artikkeleita ja kirjoittaa tiivistelmiä sekä kirjoittaa kahta esseetä. Välillä kun silmät ristissä aivosumussa yrittää tätä kaikkea, ei siitä välttämättä tule ihan priimaa. Tänään sitten tuntui, että joku opiskelumotivaation osa kuoli, kun kävin esseeohjauksessa ja pitää kirjoittaa yksi essee puoliksi uudestaan, kun en ollut osannut lähestyä aihetta oikealla tavalla ja tulkita erästä tutkimusesimerkkiä oikein. Ei kai siinä. Eilen illallakin väänsin neljä, viisi tuntia yhtä toista esseetä ja tuohon toiseenkin olen käyttänyt ihan tarpeeksi aikaa, mutta ei kun kirjoittamaan se puoliksi uudestaan. Kauniisti sanottuna ärsyttää.

Autostakin oli bensa taas ihan loppu ja kuorin Pallosalaman lumen alta miljoonannen kerran muutaman viikon sisään. Lähdin ajelemaan tankille tyhjenevän tankin varoitusvalon palaessa - lopulta se alkoi jo vilkuttaa. Pääsin sentään tankille asti, enkä jumittunut Pallosalaman kanssa johonkin liikenneympyrään. Ehdin hieman säikähtää sitä.

Sellaista on arki, eikä elämä voi tietenkään aina hymyillä. Nyt kun olen tätä ärsyynnystäni purkanut opiskelukavereille ja tänne blogiin, alkaa jo melkein naurattaa. Tunteet nousee välillä aina pintaan niin voimakkaasti, mutta onneksi ne lähtevät poiskin melko pian. Tätä loppupostausta kirjoittaessa itse asiassa olen aika tyytyväinen, nimittäin:

♥ Join mustaa kahvia, joka sanoo heipat väsymykselle ainakin hetkeksi.

♥ Saan todennäköisesti uniapnean hoidossa käytettävän CPAP-laitteen jo ensi kuussa, vaikka minulle sanottiin, että joudun odottamaan sitä 3-4 kuukautta. Plus soittaessani äsken keuhkopolille sain kiireellisyysmerkinnän tietoihini.

♥ Olen vapun todennäköisesti töissä, mikä tarkoittaa massia. Muutenkin on monta viikonloppua töitä tiedossa tälle keväälle, mistä olen enemmän kuin onnellinen.

♥ Sain yhden kivan viestin, jonka sisällöstä kerron myöhemmin tarkemmin, jahka tiedän enemmän.

♥ Mulla on maailman parhaat opiskelukaverit, jotka tsemppaa aina ja saa lopulta hymyn huulille, vaikka kuinka ottaisi päähän.

♥ Tänään illalla on tiedossa yksi kiva juttu, josta myös kerron myöhemmin enemmän.

♥ Mulla on elämässä kaikki oikeasti todella hyvin. Pikkujutut on onneksi pikkujuttuja.

Mitä elämä on?

Se on suuria haaveita. Onnistumisia. Itsensä kehittämistä. Eteenpäin kulkemista. Esteiden raivaamista tieltä.

Tai sitten se on ihana ystävän lähettämä kirje, johon vastata. Sivua vaille valmis tiivistelmä naisten ja miesten epätasa-arvosta työelämässä. Päiväkirja, johon kirjoittaa kaikki päässä virtaavat ajatukset.

Tai se on sairauspäiviä sängyssä valkoinen huivi kaulassa makailua ja Bloglovinin lukemista. Kurkkukipua ja turhautumista. Teen juomista ilman sokeria.

Tai se on valojen leikkiä ikkunassa ja katossa. Täysillä paahtavat patterit, jotta kämppä lämpeäisi. Uusi sohvapöytä, jonka päällä kynttilät luovat valoaan.

Tai se on ympäristötaloustieteen tenttiin pänttäämistä. Iso kasa paperia täynnä tietoa, joka pitäisi oppia. Valkoiset, kimalteiset kynnet. Haalistuneet hiukset, jotka kaipaavat värjäämistä. Miljoonas kananmunan valkuiainen lautasella.

***

What life is? It is big dreams. Achieving things. Self development. Going forward. Moving blocks off your way.

Or it is lovely letter from friend which you want to answer. Almost ready summary about the inequality of men and women on working life. Diary to write all the things flowing in mind.

Or it is sick days lying on bed wearing white scarf and reading Bloglovin. Aching throat and frustration. Drinking tea without sugar.

Or it is playing lights on window and ceiling. Heater on full power so we had warm flat. New sofa table and candles on the top of it spreading light.

Or it is cramming for exam of environmental economics. Big pile of paper containing knowledge to learn. White glittery nails. Faded hair waiting for colouring. Millionth egg white on plate.

I can't tell you more at the moment but I have big dreams for my next summer. That's why I'm going to write sometimes English translations for my posts to training my writing skills. What would be better place to start refreshing my English writing than doing it in this blog!

Levottomuutta

Osasin odottaa sitä. Kun ruumis alkaa heräillä henkiin, on aika kamppailla päätä vastaan. Tässä sitä nyt ollaan. Kahden vuoden väsymys on taisteltu läpi tahdonvoimalla ja mielen lujuudella. Nyt kun voimia alkaa olla kehossa enemmän, voi mieli hellittää. Eikä se ole helppoa.

On niin hassu olo. On outoa kun luentojen jälkeen voi tehdä jotakin. Ei tarvitse kiirehtiä sohvalle makaamaan huonoa oloa pois. Voi tehdä mitä haluaa. Maailmassa on niin paljon vaihtoehtoja ja ne kaikki näyttävät olevan viimein edes jollain tavalla mahdollisia minullekin. Mieli ei ymmärrä tätä ja päässä viuhuu tuhat ja sata ajatusta koko ajan.

On hirveän levoton olo. Tuntuu, että on mahdotonta keskittyä koneella olemiseen, tenttiin lukemiseen tai yhtään mihinkään. Parasta on olla liikkeellä. Tekisi mieli vain kävellä ja mennä. Haaveilen koko ajan juoksumatosta ja siitä, että saisin pitkästä aikaa rehkiä kunnolla. Mutta en ole varma uskallanko. Ei ole järkevää lähteä hapuilemaan suuria, kun voimat kuitenkin vielä ovat niin kovin vähäiset. On vain niin vaikeaa odottaa.

On niin outoa, kun tuntee taas niin voimakkaasti. Ilon ja surun. Innostuksen ja kaipauksen. Ennen sumu peitti alleen kaiken tunteen ja suurin toiveeni oli saada nukkua. Nyt ei enää nukutakaan, vaan sydän pamppailee ja mielen lisäksi ruumis alkaa olla valmiina seikkailuihin. Tekisi mieli mennä ja mennä. Elää ja yrittää unohtaa väsymyksen sumun, joka piti minua otteessaan niin pitkään. Mutta pelottaa unohtaa, kun ei tiedä, palaako se takaisin.

7 neuvoa sisäiseen kauneuteen

Blogit ovat täynnä ohjeita ja vinkkejä, joiden avulla tulla kauniiksi. On meikkausvinkkejä, treenausniksejä, ruokavalio-ohjeita, kampaustutoriaaleja ja päivän asuja. Mutta kuka auttaisi ehostamaan sisäistä kauneutta. Antaisi vinkkejä siihen, miten olla parempi ihminen itselle ja ympärillä oleville. Kuinka lopettaa täydellisyyden tavoittelu pinnallisissa asioissa ja kiinnittää huomio siihen, mitä sisällä on. Miten kehittää itseään ihmisenä. En tiedä lopullista vastausta, mutta ehkä näistä voisi lähteä liikkeelle.

Tutustu itseesi. Yhden elämän aikana ei opi tuntemaan oikeasti kovinkaan paljon ihmisiä, mutta jos tulee tutuksi yhden kanssa, se on jo hyvin. Omaa käytöstä, tunteita, haluja ja toiveita on joskus hankala ymmärtää. Joskus tulee mietittyä, miksi minä olenkaan tällainen, miksen tuollainen kuin muut. Kokeile elämässä erilaisia asioita, lähde mukaan erilaisiin haasteisiin ja projekteihin. Tunteet kyllä kertovat, mitkä päätökset olivat oikeita, millä poluilla kannattaa jatkaa ja mitkä vaihtaa joihinkin toisiin.

Hyväksy itsesi. Älä etsi hyväksyntää muualta. Se on loputon suo. Maailmasta löytyy aina ihmisiä, jotka eivät pidä sinusta. Heille olet liian lyhyt, liian hiljainen, liian lihava, liian fiksu, liian kovaääninen, liian huoleton, liian tavallinen. Etsi hyväksyntä itsestäsi. Tee asioita, joista nautit. Ole lähellä niitä ihmisiä, jotka rakastavat sinua aidosti. Älä itse etsi jatkuvasti kehostasi tai luonteestasi pikkuvikoja ja kehittämiskohteita. Jos olet johonkin asiaan tyytymätön itsessäsi, muuta se. Jos et pysty vaikuttamaan ominaisuuteen, hyväksy se osaksi sinua.

Ole avoin muita ihmisiä kohtaan. Oletko sellainen, joka osaa muutaman sekunnin ensitapaamisen jälkeen sanoa, millainen joku ihminen on ja pidätkö hänestä vai et? Minä myönnän olleeni ennen sellainen. Tein pitkälle meneviä johtopäätöksiä ihmisistä hyvinkin äkkiä. Olin hirveän kriittinen ihmisiä kohtaan. Vuosien varrella olen kuitenkin huomannut olleeni hirvittävän väärässä joidenkin ihmisten kohdalla. Kun on alusta asti avoin ihmisiä kohtaan, näyttäytyy itsekin varmasti paljon avoimempana ja miellyttävämpänä persoonana. Kun ei etsi hyväksyntää muualta, voi suhtautua ihmisiin paljon rennommin.

Tutustu mahdollisimman moniin ihmisiin. Kun tunnet paljon erilaisia ihmisiä, et vaadi keneltäkään täydellisyyttä. Kukaan yksittäinen ihminen ei tunnu onnen edellytykseltä, etkä vaadi häneltä täydellisyyttä. Lisäksi opit paljon ihmisluonnosta, maailmasta ja elämästä, kun tunnet paljon erilaisia ihmisiä eri lähtökohdista ja elämäntilanteista. Opit samalla paljon myös itsestäsi.

Aseta itsesi toisen asemaan. Monesti kuultu neuvo, joka on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Tee muille niin kuin toivoisit itselleni tehtävän on periaatteena hieno ja helposti hyväksyttävä, mutta käytännössä voikin olla hankalampaa. On vaikea antaa muille asioita ja etuja, kun tuntuu, ettei niitä saa itsekään. Oma etu pitäisi kuitenkin pystyä unohtamaan ja iloita siitä, että toiset saavat.

Älä vertaile itseäsi muihin. Aina on olemassa joku kauniimpi, laihempi, rikkaampi, lahjakkaampi ja menestyneempi ihminen kuin sinä. Jollakin mittapuulla katsottuna kadehdittavaksi koetut henkilö ei välttämättä ole niin hyvä muilla elämän osa-alueilla. Sinulla on omat vahvuutesi ja hyvät puolesi. Kun keskityt vain itsesi kehittämiseen ja omiin ominaisuuksiisi, säästät paljon energiaa ja olet tyytyväisempi omaan elämääsi.

Matkaile. Silloin opit uutta paitsi muista maista ja itsestäsi, myös ylipäänsä ihmisyydestä. Mielestäni sisäisen kauneuden pilaa helpoiten täydellisyyden tavoittelu ja inhimillisyyden unohtaminen. Kun näkee erilaisia paikkoja ja tilanteita, ymmärtää, ettei elämässä tärkeintä ole täydellisyyteen pyrkiminen, vaan elämä itsessään. Omat tavat saattavat tuntua naurettavilta ja alkaa ymmärtää sen, kuinka erilaiset vaatimukset ja pakot ovatkin todellisuudessa ihmsiten aikaansaamia ajatusmalleja, joita voi rikkoa ja muuttaa.

Kiinnitä muutaman seuraavan päivän erityisesti huomiota omiin ajatuksiisi ja peilaa näitä neuvoja niihin. Monet ajatuksemme ja niissä piilevät vaatimukset tuntuvat pakottavilta, mutta niitä on mahdollista vastustaa. Kannttaa pohtia, mikä tekeminen ja elämäntapa on itsensä mielestä nautittavaa ja toteuttaa niitä sen sijaan, että yrittäisi luoda täydellistä ulkokuorta. Loppujen lopuksi sisäinen kaunes tekee meidät paljon onnellisemmiksi kuin ulkoinen loisto.

Rakasta, älä vihaa

Tämä päivä on ollut ihana, kun on saanut vaan köllötellä kotona. Tilattiin Mariasta pizzat, tuijotettiin Modern Familyä ja otin kunnon pitkät päiväunet. Tämmösiä löhöilypäiviä kyllä tarvii kaiken kiireen ja häsellyksen keskelle. Vaikkakin kiire tuntuukin ihan absurdilta käsitteeltä mun elämässä. Miten mä jaksan olla liikkeessä niin paljon, että sitä voi sanoa kiireeksi?

Mä oon ollut tällä viikolla ihan hirveän onnellinen. Vähän on välillä hassu olo, jotenkin levoton ja outo, kun ei tarvitsekaan luennon jälkeen juosta kiireellä kotisohvalle makoilemaan huonoa oloa pois. On voimia, aikaa ja mahdollisuuksia tehdä vaikka mitä. Tuntuu, että niitä mahdollisuuksia on ihan liikaa, voin valita, mitä teen, enkä yrittää hampaat irvessä saada juuri ja juuri aikaiseksi kaikkein välttämättömimmät asiat.

Vaikka pääkopan hämmennyksestä aiheuttamat tunteet ovat vähän häiritseviä, muuten olen ollut niin onnellinen. Tällä viikolla oli YKP:n fuksien ja henkilökunnan lyhtyilta, jossa syötiin, juotiin viiniä ja juteltiin kaikenlaista, Fakultiteettirock, jossa hengailin Ilonan ja Paavon kanssa, YKP-kommuunin tuparit ja eilen Vaatekaapin kamaluudet -sitsit yliopistolla. Eilen varsinkin oli niin onnellinen olo tuparien jäljiltä, sillä siellä oli niin hauskaa ja myöhäisestä nukkumaanmenon ajankohdasta huolimatta minulla oli melko energinen olo. Sain opintosuoritusotteeseeni pari kurssimerkintää hyvin arvosanoin ja suunnittelin tuleville päiville monta vegaaniateriaa.

Tänään on ollut vähän heikompi olo ja Pariisin tapahtumat ovat laittaneet miettimään ja suremaan maailman tilannetta. Ei voi oikein ymmärtää sitä tosiasiaa, että maailma muuttuu koko ajan epävarmemmaksi ja turvattomammaksi paikaksi. Kaikesta huolimatta on kovin kiitollinen olo kaikesta hyvästä, mitä elämässä on. Ihmisistä ympärillä, ainakin toistaiseksi parempaan suuntaan menevästä terveydestä, uudesta ruokavaliosta, blogien aiheuttamasta inspiraatiosta ja opiskeluista. Elämässä ja maailmassa tapahtuu välillä niin paljon pahoja asioita, mutta pitää muistaa, ettei vihaan kannata vastata vihalla. Pitää olla kiitollinen siitä mitä on ja pitää huolta ihmisistä ympärillä. Rakkaudella ja positiivisuudella saavutetaan paljon enemmän kuin vihalla ja pelolla.

Haluaisin

Haluaisin olla söpö tyttö, jonka koti on huolellisesti sisustettu ja jonka askartelut ja käsityöt ovat suloisia luomuksia. Haluaisin olla hurmaava persoona, joka tekee kaikki iloiseksi ja saa ihmiset puolelleen naurullaan ja puheillaan. Haluaisin olla tunnollinen opiskelija, joka käy kaikilla luennoilla, lukee tenttikirjat suunnilleen sanasta sanaan, eikä häiriinny luennolla parin penkin päässä tuhisevasta uinailijasta. Haluaisin olla rohkea maailmanmatkaaja, joka pakkaa rinkkansa aina tilaisuuden tullen ja lähtee etsimään seikkailuja maailman toiselta puolen. Haluaisin olla hölmö taiteilija, joka rakastaa teatteria tai laulamista tai soittamista ja tekee mitä huvittaa muiden mielipiteistä välittämättä. Haluaisin olla järjestelmällinen aktiivi, joka on monessa mukana ja saa asioita aikaan. Haluaisin olla urheilija, joka tuntee voiman lihaksissaan ja saa kehonsa tekemään sen mitä mieli haluaa. Haluaisin olla rouhea muusikko, jota ihmiset tulevat katsomaan pitkien matkojen takaa ja joka hurmaa ihmiset pelkällä olemassaolollaan. Haluaisin olla määrätietoinen bisnesnainen, joka tekee ideoillaan kärsimyksestä kultaa. Haluaisin olla äiti, joka omistautuu lapsilleen ja antaa heille turvallisen ja hyvän elämän. Haluaisin olla valokuvaaja, joka saa vangittua kuviinsa ainutlaatuisuuden tuntua.

En haluaisi olla tyttö, joka pelkää lukkia niin paljon, ettei saa unta illalla. En haluaisi olla tyttö, jonka tekee mieli hihittää kaikelle taloustieteen luennolla. En haluaisi olla tyttö, joka arvioi joka päivä väsymyksensä ja nivelkipujensa tasoa pohtiessaan, mitä päivä tuo tullessaan. En haluaisi olla tyttö, jonka koti on sotkuinen, vaikka sitä kuinka yrittäisi siivota. En haluaisi olla tyttö, jonka säärikarvat kasvavat valtoimenaan. En haluaisi olla tyttö, joka kantaa harteillaan raskasta taakkaa maailman kohtalosta ollessaan kykenemätön ratkaisemaan omia ongelmiaan. En haluaisi olla tyttö, joka rahat kuluvat parkkisakkoihin. En haluaisi olla tyttö, joka ei tiedä mistä unelmoida. En haluaisi olla tyttö, jonka suunpielet aukeavat B-vitamiinin puutteesta.

Mutta ehkä sellaisenkin tytön on ihan hyvä olla olemassa.