Muutos

Olen työtön työnhakija. Minä. Työtön. Ajatus on niin kummallinen. En ole ollut tekemistä vailla sitten lukiokesän vuonna 2010. Aina on ollut opiskeltavaa, projektia, toimittajan töitä tai vapaaehtoistöitä. Välillä velvollisuuksia on ollut moninkertaisesti siihen nähden, mitä omat voimavarani ovat olleet. Mutta marraskuussa tekeminen loppui kuin seinään. Tai no en nyt tietenkään täysin vailla tekemistä ole ollut, koska on ollut koko ajan jotain puuhailtavaa: kodin ylläpitoa, kavereiden ja perheen näkemistä, vapaaehtoistöitä, blogin kirjoittamista, pyhien viettoa ja valmistumisjuhlien järjestämistä. Mutta silti on ollut niin paljon aikaa miettiä ja pohtia. Aiemmin sitä on oppinut siihen, että tekemistä tulvii ovista ja ikkunoista. On tottunut siihen kaaoksen, että aina on jotain tehtävää ja on oppinut hoitamaan monia asioita yhtä aikaa. Nyt on ihan eri tavalla aikaa.

Kuitenkin välillä saa itsestä kiinni ajatuksesta, että on hirveä kiire. Voi olla, että olen luonteeltani sellainen sählääjä, että saisin kiireen aikaiseksi, vaikka minulla oli vain yksi ainoa asia hoidettavana viikossa. Jotenkin minä vain olen sellainen. Siksi tietyllä tavalla oikea kiire ei haittaa minua, kunhan se ei ihan jatkuvaa ole. Kun on aikaa paljon, saa aikaan jonkun kummallisen feikkikiireen. Kyllähän sitä aikaa kuluu kummasti, kun valvoo yökahteen kuunnellen äänikirjaa tai selaten loputtoman Instagramin syövereitä ja herää päivällä yhden aikaan jäätävään nälkään ja pöpperöiseen oloon. Sitten kun heräilee ja laittaa ruokaa ja syö, voi olla kello jo kolme iltapäivällä. No onpas ihme, että sitten tulee kiire johonkin iltamenoon. Samalla tuntuu, että muuttuu aikaansaamattomaksi. Kämppä on kuin pyörremyrskyn jäljiltä, eikä voi käyttää sitä perinteistä tekosyytä, että ei ole aikaa siivota. Hah. Aikaa on vaikka millä mitalla, viitseliäisyydestä sen sijaan taitaa olla kovakin pula.

Tässä on ollut aikaa miettiä. Muutenkin isojen elämänmuutosten yhteydessä tulee kummasti kelattua taaksepäin ja mietittyä mennyttä elämää. Kirjoitin Pihtiputaan maisterijuhliini puheen, jossa kertasin lyhyesti opiskeluvuosiani. Opiskelin seitsemän ja puoli vuotta yliopistossa. Kestää hetken aikaa kääntää ajatukset siitä pois. Että minä en enää opiskelekaan yliopistossa. Ainejärjestöjen kekkerit, sitsit ja kolmiot eivät olekaan enää minua varten. Se on taakse jäänyt elämänvaihe, jota voi joskus myöhemmin muistella kaiholla. Vielä en siihen pysty. Mielessä on niin tuoreena viimeisten kurssien ja gradun tekemisen aiheuttama tuska. Pakokauhun tunne siitä, että opiskelee yliopistossa kahdeksatta vuotta, eikä vieläkään ole valmistunut. En kaipaa sitä tippaakaan. Mutta kun en vielä ole oikein irtaantunutkaan siitä ajatuksesta. On vaikea uskoa, että en ole enää opiskelija, vaan olen jo oikeasti aikuinen. Valmistunut maisteri. Ja työtön. Ihan outoa.

Kun ihmiset kysyvät, olenko jo saanut työpaikan ja vastaan heille, etten ole, syntyy hiljaisuus. Minä rupean täyttämään sitä selittelyillä siitä, kuinka Museoviraston kahta viestintäasiantuntijan paikkaa haki yhteensä 279 ihmistä. Ja että eihän minulla nuo paperitkaan ole olleet vielä kuin pari viikkoa. Nuo hiljaisuudet tuntuvat niin syyllistäviltä. Olet opiskellut seitsemän ja puoli vuotta ja nyt olet valmistunut, mutta et vieläkään töissä. En silti usko, että ihmiset välttämättä näin ajattelevat. Se on vain minun oma pääni, joka täyttää nuo hiljaisuudet tuollaisilla ajatuksilla. Sillä itsehän minä itseäni paheksun. Minua kummastuttaa se, kuinka matalaksi tämä työttömyyden aika on mieleni oikein vetänytkään. Se paljastaa minusta hyvin paljon. Sen, kuinka suorituskeskeinen minä olenkaan. Miten itse arvotan itseni omien suoritusteni mukaan. Jos olen vähän yli kuukauden työttömänä valmistumiseni jälkeen, koen epäonnistuneeni. Olen tämän vaativuuden toki tiedostanut jo kauan, sillä olen kamppaillut oman täydellisyydentavoitteluni ja rajoitetun jaksamiseni kanssa jo peruskoulusta lähtien. Sairauteni erilaisten vaiheiden ja oireiden kanssa kamppailtuani olen joutunut löysäämään paljon, kun en vain yksinkertaisesti ole aina kyennyt tekemään niin paljoa. Silti tiedän, etten muutu tässä asiassa täydelliseksi koskaan. Olen vaatinut ja tulen vaatimaan itseltäni aivan liikaa. Aiemmin olen voinut lohduttaa itseäni, että olen ahkera, kun jaksan tehdä niinkin paljon sairauksistani huolimatta. Mutta nyt ei ole sitäkään oljenkortta käytettävissä. Minua suorastaan raivostuttaakin se, miten synkeäksi työttömyys on minut tehnyt. Tämän ajanhan pitäisi olla lomaa, vapautta kaiken maailman velvollisuuksista ja aamuherätyksistä. Mutta kun herään päivällä yhden aikaan jäätävän väsyneenä, aivan liian myöhään edellisenä iltana valvoneena, en koe sitä kovin nautinnollisena. Minä tarvitsen rutiineja ja pakkoja, tavoitteita, joita kohti kulkea.

Olen pitänyt kolmet maisterijuhlat parin viikon sisällä. Niin moni ihminen on onnitellut, halannut, antanut kukkia, lähettänyt viestiä, ojentanut kortteja ja kehunut papereitani, että se kaikki on ollut jotenkin hämmentävää. Haluaisin halata jok'ikistä, joka on muistanut minua ja onnitellut. On silmiä avaavaa tajuta, kuinka paljon ihmisiä oikeasti ympärillä onkaan. Siksi, kun äiti piti maljapuhettaan Pihtiputaan juhlissani, aloin väistämättä itkemään. Mielessä on niin monia tunteita helpotuksesta väsymykseen ja pettymyksestä riehakkuuteen ja ympärillä hirvittävä määrä ihmisiä minun takiani, minua juhlimassa. Juhlien järjestäminen olikin emotionaalisesti yllättävän rankkaa.

Mutta ei sitä osaa suhtautua kovin kevyesti niin paljon vaatineeseen urakkaan, sen päättymiseen ja suuren elämänmuutoksen keskellä elämiseen. Tällä hetkellä elämä näyttää avoimelta ja ehkä vähän pelottavaltakin. Nähtäväksi jää, mitä se tuo tullessaan. Minä olen kuitenkin valmis.