Tyttö numero kahdeksan

28.3.14

Jos joku ei vielä sitä ole tiedostanut, valokuvaaminen on suuri rakkauteni. Olen aktiivisen kuvausaikani eli viimeisen kolmen vuoden aikana kuvannut hävyttömän määrän kukkia, puskia, maisemia ja ruohonkorsia. Ihmismalleja en toimittajana lehtikuvien ottamisen lisäksi ole liiaksi kuvaillut. Tämän vuoksi lähdin kuukausi sitten metsästämään internetin ihmeellisestä maailmasta malleja itselleni. Facebookin ja Blogilistan hyödyntämisen sekä pienen naputtelun ja klikkailun jälkeen löysin itselleni mallin. Hänen kanssaan päästiin tositoimiin eilen ja sehän oli ihan mahtia. Katsokaa ja arvioikaa, kuinka onnistuimme. Tässä on siis kaunis Erika, blogin tyttö nro 8 tyttö.


Kuvauspaikkana toimi siis satama, joka on ehdottomasti mun lempparikuvauspaikka Jyväskylässä. Pitäisi käydä siellä enemmänkin kuvailemassa. Lähetän suuret kiitokset upealle mallilleni sekä auringolle, joka mahdollisti tämän mukavan kuvaushetken.

Yksi päätös

28.3.14


Mä olen tähänastisen opiskeluaikanani aikana ollut mukana tekemässä kahta kirjaa ja yhtä lehteä. Yksi näistä kolmesta projektista saatiin tiistaina päätökseen, kun Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunnan 80-juhlavuotiskirja julkistettiin Ilokivellä. Meikä pistettiin julkkareissa muiden tekijöiden ohella vastailemaan kysymyksiin yleisön edessä. Kuumottavasta tilanteesta huolimatta esiintyminen meni ihan hyvin.


Tässä kirjassa toimin yhtenä kuvittajana ja kävin erilaisissa JYYn tapahtumissa kuvailemassa. Esimerkiksi Snow Day, opintotukimielenosoitus, hevipumppi, ympäristövaliokunnan kokous ja Jyrock tulivat minulle tämän kuvaustehtävän ansiosta tutuiksi. Kuten yleisölle puhuessanikin totesin, nykyään valokuvataan ihan käsittämättömän paljon, Instagrammit ja järjestelmäkamerat laulavat jatkuvasti. Silti ei ole mitään takeita, säilyykö materiaalia meidän ajastamme tuleville sukupolville, jotta he voisivat paremmin ymmärtää, millaista oli elää meidän aikanamme. Nyt on ainakin sitten pieni pala JYYn vuotta 2013 tallennettuna kirjaan valokuvien muodossa tuleville Jyväskylän yliopiston opiskelijoille.

Vaikka saattaisi ihmetellä (ja välillä minä toden totta sitä itseltäni kysynkin), miksi ihmeessä joku haluaa opintojensa ohella tehdä tämmöistä hommaa: tylsää, hankalaa, aikaavievää, koulujuttuihin rinnastettavissa olevaa työtä, josta ei heru opintopisteitä, on siinä oma hehkeytensä. Niinä hetkinä, kun kiire ja paniikki siitä, saako kaiken tehtyä ajallaan, valtaavat minut, kiroan itseäni kun olen näihinkin juttuihin mukaan lähtenyt. Mutta sitten taas kun on aikaa tai projektia edistäessäni minulla on todella hauskaa, muistan, miksi olen mukaan lähtenyt. Uteliaisuudesta ja halusta oppia koko ajan uutta. Tätäkin kirjaa tehdessä olin monissa uusissa tilanteissa ja opin tuntemaan paremmin monia ihmisiä, mitä ei olisi tapahtunut ilman tätä kirjaa. Kaikki hienot hetket, ajatus siitä, että minä pystyin tähänkin ja että olen saavuttanut jotakin, ovat erittäin arvokkaita. Eikä CV:n täytekään koskaan pahaksi ole.

Yksi projekti siis loppui, mutta kiire ei ota loppuakseen, sillä toinen kirjaprojekti ja lehden tekeminen tulevat viemään lähitulevaisuudessa paljon aikaani. Mutta se ei haittaa, ne ovat hommia, joita teen enemmän kuin mielelläni!

Harmaudesta löydät väripilkun

21.3.14

Maailma on harmaa, ankea, luminen, tuulinen ja synkkä paikka tällä hetkellä. Vähän kuin minun mieleni. Kandi piti esitellä keskiviikkona, minkä jälkeen viikkokausien puristus hellitti. Nyt olen niin väsynyt, että jaksan aamuisin tuskin nousta sängystä ja tehdä yhtään mitään. Siksi minä lomailen nyt Pihtiputaalla, kaukana kaikista velvollisuuksista.


Äidin piti lähteä tänään työmatkalle Kivijärvelle ja minä lähdin mukaan aikaani tappamaan. Kivijärvi on 1 300 asukkaan keskisuomalainen kunta, joka on jämähtänyt jollekin menneelle vuosikymmelle ja on siksi hieman surullinen paikka.


Yritin ottaa pikkukylästä kaiken irti. Kävin pullakahveilla ja vaahtokarkkikorvisostoksilla suoramyyntinä ja kahvilana toimivassa pikkuputiikissa, ostamassa kylän ainoasta ruokakaupasta Salesta pistaasipähkinöitä, vilkaisemassa kirpputorin ja ajelemassa autolla lähimaastossa ja nappaamassa parit kuvat tuulisessa säässä.


Kesällä järvenrantakylässä on varmasti kaunista, mutta maaliskuisessa harmaudessa se ei ollut parhaimmillaan. Mutta satamat ja rannat on edelleenkin kivoja paikkoja - kesät ja talvet.

Koska maailma tarvitsee meitä

11.3.14


Minussa asuu pieni maailmanparantaja. Mitään suurta minusta ei ole tekemään, mutta uskon, että pienilläkin teoilla on merkitystä. Siksi olinkin hyvin innoissani, kun joulun aikaan löysin Amnestyn hätäviestiverkoston.

Voit siis liittyä kansainväliseen hätäviestiverkostoon kännykkäsi avulla. Kun maailmalla joku ihminen kärsii oman mielipiteensä vuoksi, tulee sinulle Amnestyltä viesti, johon pyydetään vastaamaan. Lähettämällä viestin, jonka hinta on 90 senttiä allekirjoitat vetoomuksen ja liityt maailmanlaajuiseen joukkoon, joka taistelee ihmisoikeuksien puolesta.

Amnestyn mukaan tämä maailmanlaajuinen vetoomusverkosto estää tehokkaasti ihmisoikeusloukkauksia: yksi seitsemästä pikavetoomuksesta saa aikaan myönteisen muutoksen. Jos näinkin pienillä teoilla voidaan saada muutoksia parempaan, miksi emme kantaisi korteamme kekoon. Minä ainakin voin urhata noin kolmen viikon välein 90 senttiä, jotta tästä maailmasta tulisi edes hitusen parempi paikka elää. Toivon, että sinäkin tekisit niin.

Osaanko?

10.3.14

Minä en osaa meikata. Minä en ole lukenut paljon. Minä en ole kaunis. Minä en osaa laulaa. Minä en ole nörtti. Minä en osaa sisustaa. Minä en ole urheilullinen. Minä en osaa kasvattaa kukkia. Minä en osaa opettaa ihmisiä. Minä en muista enää, miten lasketaan integraaleja.


Mutta minä osaan ajatella. Minä osaan juoda viiniä ja puhua sen jälkeen ja puhua vähän lisää. Osaan valvoa yöt mietiskellen turhia asioita ja osaan haaveilla ja muistella ja taas vähän miettiä, miksi se olikaan näin ja miksei se ole noin. Minä osaan murehtia ja kääntää asian niin että se varmasti on minua vastaan.


Minä osaan lukea uutisia ja ymmärtää että olen onnekas ihminen. Minä osaan lukea blogeja ja facebook-päivityksiä ja kadehtia ja tuntea, etten ole kukaan enkä mitään. Minä osaan kuluttaa tunteja koneella tekemättä mitään. Minä osaan nukkua viikonloppuisin puoleenpäivään. Minä osaan havitella enempää ja osaan tehdä silloin kun on tehtävä vaikka en yhtään haluaisi.


Minä osaan itkeä jos olen surullinen tai jos onni puristaa rintaa. Minä osaan kaivata ja ikävöidä ja rakastaa. Aina en vain muista, miten se onnistuu itseä kohtaan.

I'm still up in the air

9.3.14

Jared Leto, Closer to the Edge, hiukset, keikka, End of All Days, Hartwall Areena, The Hearing, bussimatka, The Kill.... Mun päässä pyörii tällä hetkellä tasan yksi asia ja se on eilinen: 30 Seconds To Marsin keikka Helsingissä.

Mä en mikään maailman suurin 30 STM-fani ole ikinä ollut, mutta halusin lähteä innokkaampaakin innokkaamman kaverini kanssa katsomaan kyseistä bändiä. Viimeisen kuukauden ajan olen bändiä kuunnellut ja innostus sekä halu päästä keikalle yltyivät yltymistään, kunnes eilen olin ihan ADHD-Krissu koko päivän, kun olin niin innoissani siitä että näen Jaredin, Shannonin ja Tomon. 

Junalla matkasimme Helsinkiin ja innokkaina hyräilimme kappaleita muiden matkustajien iloksi. Tosin joka puolelta vaunua kuului Jared sitä, Jared tätä, joten emme ilmeisesti olleet ainoita keikalle menijöitä. Aurinko paistoi ja kevät kukoisti.

Suurista epäilyistäni huolimatta otin järkkärin mukaan, sillä niin suuresti olisin halunnut kuvata keikkaa. Mutta niinhän minulta kamera ennakkoepäilyjeni mukaisesti pois vietiin. Yhyy, Canon oli narikassa ja ainoa tallennusväline kanssasni permannolla oli Lumia. Sillä kuitenkin räpsittiin muutamia kuvia. Vaikka laatu ei päätä huimaa, tahdon julkaista nämä pienet kuvalliset muistot keikasta.


Jännittävät hetket ennen keikkaa. Yleisö henkäisi jo kun esirippu lasekutui ja bändin logo heijastettiin, joten saattoi aavistella, mitä tuleman piti.


Valoa, ihmisiä ja hurmosta.  This is War ja ilmapallomeri.


Palloja palloja. Hän itse, Jared!!

Itse keikka oli täyttä hurmosta. Ihmiset kiljuivat, valot vilkkuivat, suuri massa ympärillä pomppi ja lauloi, musiikki täytti areenan ja siellä kaiken keskellä hymyili tuikkivasilmäinen Jared. Hymyilin, itkin, kiljuin, lauloin, heiluin, huojuin ja elin siitä riemusta, joka sykki ympärilläni. Jared oli ihana. Kehui kaikkia kauniiksi, yleisössä oli hyviä laulajia, suomen kieli kaunista ja meidän ansiosta heidän unelmansa oli käynyt toteen. Tietysti on todella teennäistä luritella kaikille yleisöille samat jutut, mutta siinä hetkessä kaiken sen keskellä se oli meille aidompaa kuin mikään.

Keikan huippuhetkiä oli akustinen Hurricane ja Marssien suosikkibiisini End of all Days, jonka tahdissa yleisö huojui ja kaikki lauloivat, minä lauloin ja ilmassa oli jotain suurempaa. Myös hetki, kun Jared katsoi eturivin tyttöä ja kysyi Why are you crying? Are you happy? sai minut herkistymään. Vaikka en nähnyt ihmismeren keskeltä bändistä mitään, eikä vanhoja hittejä soitettu ja jäin kovasti kaipaamaan Was It a Dreamia, oli keikka huikea kokemus. Tiivis tunnelma ja ylimaallinen hurmos ympärillä oli hirveän voimaannuttavaa. Keikan viimeisillä minuuteilla kaveri levitti kätensä, otti minut syleilyyn ja sanoi Tää keikka oli aivan huikea, kiitti Krista, kun lähdit tänne mun kanssa. Ja minä olin onnellinen.

In the land of a billion lights

2.3.14

Mä kellun jossain onnellisten alhossa ja pyyhin kyyneleitä ja hätistelen pieniä epämääräisiä huolen häivähdyksiä. Tämä viikonloppu on ollut hyvä. Olen halannut, kävellyt, syönyt suklaata, kuunnellut musiikkia ja ollut vain, koska joskus on hyvä vain olla.


Enkä ole ollut yksin.


Lauantaina aurinko ilahdutti meitä näyttäytymällä läpipääsemättömältä tuntuvan pilvipeitteen takaa. Kävelimme Laajavuorella, yritimme olla liukastumatta ja nautimme valosta.


Kävelyn jälkeen laitoimme ruokaa oikein pitkän kaavan kautta. Jälkiruokanamme oli cupcakeja. Sängyllä oli hyvä makailla täydellä massulla.  

Vieläkin hymyilyttää. Ehkä tämän voimalla jaksaa pakertaa taas ensi viikon.
Proudly designed by Mlekoshi playground