Blogiajatuksia

11.3.19


Aikaa on taas kulunut edellisestä blogipostauksesta. Jotenkin sitä ajatteli, että sitten kun on aikaa, ehtii ja haluaa kirjoitella paljon blogia. Mutta ei se niin mene. Aikaa on ja paljon, mutta innostusta tekemiseen ei aina niinkään. Sen sijaan olen ajatellut. Olen ajatellut elämääni, menneisyyttäni, tulevaisuuttani, ystäviäni, perhettäni, tyyliäni, tavoitteitani, työelämää, maailmaa ja tätä blogia. Olen pohtinut niin paljon, että tuntuu siltä, etten jaksaisi pohtia enää yhtään. Pitää päästä tekemään. Siksi avasin viimein Bloggerin ja päätin antaa palaa tätä tekstiä, että saisin tämän suhteen tehtyä jotakin.

Olen ehtinyt pohtimaan tätä blogiakin aikamoisen paljon ja miettinyt, mitä ihmettä minä tälle teen. Olen lukenut tekstejä liittyen siihen, miten blogiskene villitsee kerskakulutukseen jatkuvalla uuden materian esittelyllään ja luo entistä suurempaa halua ostaa ja kuluttaa. Monet bloggaajat ovat aiheeseen heränneet ja kirjoitelleet omaa työtään puolustelevia tekstejä sanaillen siitä, kuinka he auttavat ihmisiä löytämään oman tyylinsä ja juuri ne oikeat tuotteet ja siten oikeastaan vähentävät ihmisten kulutusta, kun heidän sisältönsä avulla ihmiset tietävät tarkasti, mitä haluavat ostaa. On jotenkin surkuhupaisaa lukea näitä tekstejä. Totta kai nämä ihmiset puolustavat omaa ammattiaan, koska saavat siitä elantonsa. Voisiko sisällöntuottaja kuitenkaan tuota ristiriitaisempaa viestiä antaa? Bloggaaja markkinoi tuotteita, palveluita ja kuluttamista ja samaan aikaan puhuu kuluttamisen vähentämisestä.

Onneksi itselläni ei ole tällaista ristiriitaa ratkottavana, kun bloggaaminen on minulla pelkkä harrastus ja voin aivan itse päättää, mistä aiheista puhun ja mitkä jätän väliin. Eihän blogialustassa itsessään ole mitään vikaa, onhan olemassa paljon blogeja, jotka keskittyvät esimerkiksi minimalismiin ja ekologiseen elämäntapaan. Kuitenkin tuntuisi itsestäni hassulta muuttaa tämä blogi pelkästään ekologisia juttuja käsitteleväksi, kun pidän niin kovin siitä, että voin kirjoitella tänne mitä vain milloinkin mieleen juolahtaa tai postailla kaikenlaisia kuvia, joita olen räpsinyt. En kuitenkaan halua yllyttää yhtään ketään ostamaan mitään turhaa ja haluamaan lisää tavaraa, vaan haluaisin, että ihmiset arvostaisivat enemmän sitä, mitä heillä jo on. Ongelmani on se, etten tiedä, osaanko muotoilla nämä ajatukseni järkeväksi ja kiinnostavaksi lifestyle-sisällöksi.

Teen hyvin paljon oman haitallisen jalanjälkeni pienentämiseksi, mutta en ole täydellinen. Voiko kukaan olla nykymaailmassa tämän mittapuun mukaan täydellinen? Eikö olisi ristiriitaista puhua ekologisemmasta elämätavasta ja postata kuvia lentomatkan päässä olevasta kohteesta? Kommenttipalstoilla kysellään ekologisuudesta puhuvilta, onko tämä itse lapseton zero waste vegaani, kun tohtii toista kritisoida. Joidenkin mielestä pitäisi olla täydellinen ennen kuin voi puhua asiasta. Mutta ei se mene niin. Meidän jokaisen pitäisi puhua asiasta. Tehdä kukin itselleen sopivia parempia tekoja. Siksi en aio hiljetä täällä blogissa, vaikka minua välillä vähän pelottaakin näistä jutuista puhua. Mutta omien tekojensa seurausten tiedostaminen ja niistä puhuminen on ensiarvoisen tärkeää, vaikka kaikki ei aina ihan täydellisesti menisikään.

Meneillään on #MuovitonMaaliskuu ja olen yrittänyt vähentää muovin ostamista. Olen toki aiemminkin pyrkinyt vähempään pakkausmateriaalin ostamiseen, mutta nyt asia on ollut entistä enemmän suurennuslasin alla. Olen Zero Waste Finlandin leivissä tehnyt viestintää ja tapahtumia teemakuukauden tiimoilta. Kirjoitan kuukauden päätteeksi tarkemman postauksen aiheesta. Olen kuitenkin jo nyt iloinen siitä, miten laajalle haaste on levinnyt ja miten olen saanut innostettua muita muovin kierrättämiseen ja vähentämiseen.

Siksi tälläkin blogilla on väliä. Jos saan sinut, rakas lukijani, jättämään edes yhden muovisen hedelmäpussin kauppaan, onnistun nostamaan hymyn huulillesi, jos samaistut ajatuksiini tai opit jotakin uutta, teksteilläni on väliä.

Katsotaan, mihin suuntaan tämä blogi jatkossa muotoutuu. Toivottavasti olet edelleen matkassa mukana! ♥

Ole onnellinen omana itsenäsi

27.2.19

Minulla on sinulle neuvo, jos haluat olla kapinallinen. Tosin nykyään kapinallisuus ei taida olla kovinkaan hienoa. Sen sijaan itsensä kehittäminen ja muokkaaminen ja ahtaminen aina vain tiukempiin muotteihin on. No mutta jos siellä ruudun toisella puolella nyt sattuisi olemaan joku, joka edes hitusen verran haluaa kyseenalaistaa uskomuksiamme ja ajatuksiamme, minulla on vinkki.

Tässä nykyaikaisessa kapitalistisessa ja erittäin ulkonäkökeskeisessä kulttuurissa nimittäin erittäin kapinallinen teko on rakastaa itseään sellaisena kuin on. Meidän tavallisten ihmisten itseinho, epävarmuus ja paineet sopia muottiin mahdollistavat miljardibisneksen. Itse L'Oréal kertoo, että maailmanlaajuiset kosmetiikkamarkkinat ovat kasvaneet tasaisesti uusien innovaatioiden ja kuluttajien toiveiden loputtoman vaihtelun vuoksi. Vuonna 2017 kosmetiikkamarkkinat olivat maailmanlaajuisesti 200 biljoonaa eli 200 000 000 000 euroa. Näin hirvittävä määrä rahaa käytettiin toissa vuonna meikkeihin, voiteisiin, tuoksuihin ja ties mihin tuotteisiin.

Älkää ymmärtäkö minua väärin, kosmetiikkaa saa ja pitääkin käyttää ja itsekin rakastan esimerkiksi meikkaamista. Mutta koska rahaa liikkuu jo pelkästään kosmetiikan vuoksi näin paljon, pohtikaa, kuinka paljon luku nousee, jos huomioon otetaan lisäravinteiden, dieettiohjelmien ja erilaisten painonhallintatuotteiden markkinaosuus. Luku on taatusti aivan valtava ja tämä on taustoitusta tuleville ajatuksille.

Koska luku on näin suuri ja rahaa on tarjolla paljon, sitä halutaan totta kai tehdä entistä enemmän. Tarvitaan markkinointia. Sitä eivät kuitenkaan tee ainoastaan kosmetiikka- ja lisäravinneyhtiöt itse, vaan melkeinpä koko länsimainen kulttuuri on valjastettu sen tarpeisiin. Musiikkivideot, elokuvat, TV-sarjat, mainokset ja sosiaalinen media tuputtavat meille jatkuvalla syötöllä kuvaa kauneudesta. Ja se kuva on aika yksipuolinen. Jos taiteessa tai kulttuurissa näytetään esimerkiksi lihavia ihmisiä, he ovat yleensä hassuja, kömpelöitä, tyhmiä tai pahoja. Joka tapauksessa esitetty sellaisin negatiivisin ominaisuuksin, joita ei ihailtavaan hahmoon liitettäisi. Siksi esimerkiksi Kansallisbaletin Tuhkimo-esityksen naurun kohteeksi osoitettu ylipainoinen hahmo on ongelmallinen. Kommenteissa sanotaan, että kyseessä on vain balettiesitys, mutta voi kun olisikin vain yksi esitys. Hahmo on ongelmallinen, koska se on osa tietynlaisen kauneuden esittämisen loputonta virtaa.


Tämä ihanne on painunut meihin hyvin syvälle, sillä tämä tietty kauneuden esittämisen tapa kulttuurituotteissa on niin systemaattista, läpitunkevaa ja itseänsä toistavaa, ettei ole mikään ihme, että ihmiset uskovat siihen ja siksi ihmisillä on kova tarve muokata itseään sen mukaiseksi. Tähän ajatukseen uskoin minäkin. Mutta silmänsä on mahdollista avata ja ajatuksiaan muuttaa!

Aloin itse lihomaan sairastumiseni myötä. Aluksi se oli aivan kamalaa. Olin nimittäin sitä ennen treenannut, syönyt terveellisesti ja käynyt puntarilla niin että olin saanut painoa pois. Olin lyhyt kuten toki edelleen, mutta melko laiha, joten sovin aika hyvin muottiin. En kuitenkaan ollut todellakaan onnellinen, sillä pääni sisällä kävin läpi hirvittävää kaaosta sen hetkisen elämäni mullistusten vuoksi. Syystä tai toisesta aloin kokemaan väsymystä ja elämä muuttui hankalaksi. Oireita tuli matkan varrella lisää paljon ja elin todella rankkoja vuosia. Samalla painoa tosiaan alkoi kertyä. Aluksi sekin oli yksi valtava murhe kaikkien muiden ongelmien rinnalla ja olin itseeni erittäin tyytymätön. Kunnes aloin altistamaan itseäni erilaisille kuville ja ajatuksille.

Aloin seurata Instagramissa kehopositiivisuus-tilejä, lopetin seuraamasta kaikkia sellaisia tilejä, jotka tekivät oloni epämukavaksi ja aloin seurata pluskokoisia naisia. Aloin saamaan monipuolisempaa kuvastoa kauniista naisista ja sen tueksi ajatuksia siitä, että jokainen keho on yhtä arvokas. Hetkessä ei mikään tietenkään muuttunut, mutta ajan kanssa, kun olen katsonut näitä erilaisia kuvia ja lukenut erilaisia tekstejä, olen onnistunut muuttamaan ajattelutapaani. Edelleenkin laihat ja treenatut ihmiset ovat mielestäni kauniita, koska he ovat, mutta myös lihavat, kurvikkaat ja pyöreät ovat mielestäni kauniita, eri tavalla vain. Enää paino ei ole se merkittävä tekijä, joka määrittelee mielessäni ihmisen kauneuden.

Kirjoitan tässä laihuudesta ja lihavuudesta, vaikka samasta asiasta on kyse myös monien muiden ominaisuuksien kohdalla. Sairauksien jäljet, akne, hörökorvat, puuttuva rinta tai ties mitkä asiat, jotka poikkeavat vallitsevasta, niin kovin vaativasta normista ovat yhtä lailla tekijöitä, jotka luovat ihmisille ulkonäköpaineita ja epävarmuutta.

Siksi itsestään pitäminen juuri sellaisena kuin on, on kapinallinen teko. Jos lähdemme tavoittelemaan ihanneruumista, emme saavuta sitä, koska aina on jotain parannettavaa. Aina voi olla laihempi, lihaksikkaampi, suuremmat silmät, pienempi nenä, kurvikkaampi tai sileämpi iho. Omassa ruumiissa on aina olemassa joku mutka tai kuoppa, jonka voisi korjata. Siksi se, että olet itseesi tyytyväinen juuri sellaisena kuin olet, on erittäin kapinallinen teko. Voit jättää paljon tuotteita kaupan hyllylle ja keskittyä niihin juttuihin, jotka tekevät sinut onnelliseksi. Ja olla samalla hivenen kapinallinen.

Zero waste -ajattelu pähkinänkuoressa

18.2.19


Tänään puhutaan zero waste -ajattelusta. Aivan kaikki varmasti tietävät, kuinka huonoon suuntaan olemme tämän rakkaan maapallomme kanssa menossa. Vaikka me yksittäiset ihmiset emme voi kääntää ilmastonmuutoksen suuntaa kokonaan, tulee meidän tehdä oma osuutemme, jotta planeettamme pysyy elinkelpoisena. Yksi vaihtoehto on ryhtyä toteuttamaan zero waste -ajattelutapaa omassa arjessaan.

Mitä zero waste sitten oikein on? Elämäntapana zero wastesta alkoi puhua ensimmäisenä Kaliforniassa asuva Bea Johnson vuonna 2008. Hän kirjoittaa blogia Zero Waste Home ja hän on julkaissut samannimisen kirjan. Toinen uraauurtava henkilö on newyorkilainen Lauren Singer, joka aloitti zero waste -taipaleesta vuonna 2012. Hän kirjoittaa Trash is for Tossers -blogia ja samannimistä YouTube-kanavaa. Sittemmin ajattelusta on syntnyt kansainvälinen liike, joka inspiroi ihmisiä ympäri maailman vähentänään jätteitään. Instagramissa on lukemattomia zero waste -inspiraatiotilejä ja YouTubesta löytyy paljon aiheeseen liittyviä videoita.

Zero waste -ajattelussa yksinkertaisimmillaan kaikessa vaikeudessaan pyritään vähentämään syntyvää jätettä. Tavoitteena on, että sekajätteeseen ei heitettäisi yhtään mitään. Koska elämme kertakäyttökulttuurissa, ei tämä ole useinkaan mahdollista. Mutta vaikka ei voisikaan ryhtyä elämään täysin jätteetöntä elämää, jätettä voi kuitenkin vähentää aika paljon.

Zero waste -ajattelun pohjana toimii viiden R:n säännöt:

  • refuse
  • reduce
  • reuse (+repair)
  • recycle
  • rot.

Nämä on suomennettu viiden K:n säännöiksi:

  • kieltäydy
  • karsi
  • käytä uudelleen
  • kierrätä
  • kompostoi.

Kaikki alkaa siis kieltäytymisestä. On olennaista pohtia, tarvitsetko jotakin todella. Tämä voi olla kertakäyttökuppi, uusi paita tai parempi puhelin. Zero wastessa onkin tärkeintä muuttaa ajatteluaan ja kysyä itseltään, mitä oikeasti tarvitsee. Jos on aito tarve jollekin, sen voi hankkia, mutta kulutusta voi kuitenkin vähentää ja hommata tuotteen vaikkapa käytettynä. Myös omia tavaroitaan kannattaa vähentää, jotta tietää, mitä omistaa ja voi saada siitä parhaimman hyödyn irti. Monia tavaroita myös käyttää uudelleen. Paperisen leipäpussin voi säästää ja käyttää uudelleen tai samalla leivinpaperilla voi suojata peltiä moneen kertaan ennen kuin sen heittää pois. Tavaroita kannattaa kierrättää itse ja ostaa itse tarvitsemaansa kierrätettynä. Viimeinen ohje on kompostoida se, minkä pystyy.

Kuulostaa helpolta, eikö vain? Sitten kun näitä ohjeita alkaa noudattaa ihka oikeassa arkielämässä, ei olekaan enää niin helppoa. Kertakäyttötuotteita ei aina voi välttää ja ruokaa ei voi ostaa ilman pakettia. Täytyy myös ottaa huomioon se, että pakkaukset ovat joissain tapauksissa erittäin hyödyllisiä ja niiden avulla voidaan esimerkiksi vähentää ruokahävikkiä. Muovi ei välttämättä ole aina se huonoin vaihtoehto. Kukaan ei myöskään voi yhdessä yössä muuttaa elintapojaan jätteettömiksi. Siksi zero wastea ei kannatakaan ottaa täysin kirjaimellisesti, vaan hyvänä tavoitteena, jota kohti kulkea. Joka päivä voi tehdä parempia valintoja ja oppia uutta.

Viime vuoden huhtikuussa perustettiin Zero Waste Finland ry, Suomen ensimmäinen yhdistys jätteettömälle elämäntavalle. Osallistuin yhdistyksen tapaamiseen ensimmäisen kerran elokuussa ja silloin zero waste -kärpänen puri minua toden teolla. Toimin tänä vuonna yhdistyksen hallituksessa tapahtuma- ja vapaaehtoisvastaavana. Vaikka olen näin merkittävässä pestissä tässä yhdistyksessä, en todellakaan ole täydellinen jätteettömän elämän viettäjä. Minulla itsellänikin on vielä paljon opittavaa liittyen jätteettömyyteen. Olen kuitenkin hyvässä vauhdissa kohti jätteettömämpää elämää ja olen erittäin motivoitunut työskentelemään tämän tavoitteen eteen.

Yllä olevassa kuvassa näkyy joitakin zero waste -juttuja, joita minulla on käytössä. Palashampoo, marseillesaippua, mehiläsvahakääre, kestokahvikuppi, puinen tiskiharja, kestovanulaput, klassinen höylä, metallinen juomapullo ja kestotalouspaperit ovat tavaroita, joiden avulla olen pystynyt vähentämään jo rutkasti jätettä.

Aion jatkossa kirjoittaa tästä aiheesta blogiin ja ottaa teidät mukaani matkalle kohti jätteettömämpää elämää. Olisi kiva, jos sinäkin tekisit arjessasi jonkin pienen jutun, jolla voi vähentää jätettä. Yhdessä nimittäin pystymme suuriin tekoihin!

Ps. Jos kiinnostaa Zero Waste Finlandin jutut niin kurkkaa meidän nettisivut, Facebook-sivu ja Instagram!

Tiimipostaus | Unelmoinnista

3.2.19

Teen tämän postauksen päivän myöhässä, koska eilinen oli aikamoista haipakkaa, enkä millään ehtinyt koneelle. Pahoittelen tätä kovasti! Siirrytään kuitenkin pidemmittä puheitta aiheeseen. Helmikuun blogitiimipostauksen aiheena on unelmat. Päätimme, että jokainen saa lähestyä aihetta juuri siitä näkökulmasta, josta itse haluaa. Itse ajattelin, että tajunnanvirtamainen kirjoittaminen innostaa itseäni tällä hetkellä eniten ja siksi ajattelin kirjoitella kaikenlaista, mitä unelmointi tuo minulle mieleen.


Unelmointi vaatii positiivista mieltä. Unelmat kertovat siitä, mitä halutaan tehdä ja saavuttaa ja millaista tulevaisuutta kaipaamme. Unelmat voivat olla joko realistisia tai suorastaan absurdeilta tuntuvia. Itse pidän realistisista unelmista. Mielestäni unelmat ovat jotakin, joka suuntaa toimintaamme. Unelma voi tuntua kaukaiselta ja ehkä tavoittamattomaltakin, mutta se on taustalla vaikuttava voima, joka saa työskentelemään

Kun olin erittäin sairas, ainoa unelmani olisi se, että olisin terveempi ja virkeämpi. Ajattelin, että elämäni olisi täydellistä, kun olisin energisempi. Kun elää sellaisen pohjattoman väsymyksen kanssa kuin minä, ei ole voimaa unelmoida. Tai unelmat saattavat tuntua hyvin kaukaisilta ja ne kaikki vaativat sen, että olisi virkeämpi. Onnekseni olen nyt virkeämpi. En terve tai täydellisessä fyysisessä kunnossa, mutta entiseen verrattuna energisempi. Jaksan taas unelmoida enemmän ja unelmat tuntuvat saavutettavammilta.

Tällä hetkellä suurin unelmani on se, että saisin mieleisen viestintäalan työpaikan. Tämä unelma on mielessäni joka ikinen päivä. Teen työtä järjestelmällisesti sen eteen, että saisin työtä. Olen kirjoittanut 29 työhakemusta, ostanut CV:n hiontipalvelun sekä osallistunut verkostoitumis- ja työnhakutapahtumiin. Pyrin tekemään järjestelmällisesti työtä, jotta saavutan unelmani.

Kaukaisempi ja suurempi unelmani on, että minä ja Antti rakentaisimme yhdessä pienen omakotitalon. Haluaisin asua itse suunnitellussa, ekologisia materiaaleja hyödyntävässä ja sisäilmaltaan hyvässä talossa. Olemme Antin kanssa välillä mietiskelleet, millainen tuo talo voisi olla. Tämä on kaikki vielä hyvin kaukaista, mutta se on motivoiva ja tähänkin elämäntilanteeseen iloa tuova unelma.

Unelmani on nuoresta asti ollut oman kirjan kirjoittaminen. Se unelma on ollut sivussa pitkään, mutta nyt minulla on alkanut olla taas enemmän mielenkiintoa kirjoittamista kohtaan ja unelmani nostaa jälleen päätään. En yhtään tiedä, millainen tuo kirja voisi olla ja tiedän, että se vaatii aivan järkyttävän määrän työtä, mutta unelma elää. Ehkä vielä joskus.

Suuri ja paljon omaa toimintaani laajempi unelmani on se, että ihmiset ottaisivat ilmastonmuutoksen tosissaan ja alkaisivat kamppailemaan kaikin keinoin sitä vastaan. Ilmastonmuutoksen kieltäminen on onneksi vähentynyt paljon, mutta tällä hetkellä monella on vallalla negatiivinen käsitys, ettei omalla toiminnalla ole merkitystä, että peli on jo menetetty ja että me kaikki kuolemme joka tapauksessa. Ei! Kyseessä on niin paljon enemmän. Koko kaunis planeetta täynnä kauneutta ja luonnon ihmeitä. Me emme saa antaa sen tuhoutua.

Millaisia unelmia sinulla on?

Tällä kertaa tiimipostauksessa on hieman pienempi osanotto, mutta käykää ihmeessä lukemassa  Anniinan ja Ennin postaukset aiheesta!

Kahden päivän juhlat

1.2.19


Viikko sitten juhlittiin meikän maisterintutkintoa kotona Vantaalla etelän ihmisten kanssa. Koska meidän asuntomme koko ei mikään valtava ole, päätimme varautua ja kutsua porukkaa kahdelle eri illalle. Tarjolla oli skumppaa, makaronisalaattia, voileipäkeksejä vuohenjuustolla ja tomaatilla sekä suklaakakkua. Lauantain juhliin ystäväni Ronja oli tehnyt ihanan voileipäkakun. Perjantaina itstuimme iltaa pienemmällä porukalla keskittyen jutteluun ja herkkujen syömiseen. Lauantaina pistettiin Lipsit ja Green Day Rockband -pelit tulille ja lauleskeltiin oikein kauniin kuuloisesti, hah. Pelattiinpa myös yksi kierros Aliasta. Hauskaa oli molempina iltoina ja sunnuntaina oli väsynyt olo kahden päivän juhlimisen jälkeen. Kiitos vielä tätäkin kautta kaikille osallistuneille ja muistaneille! Arvostan jokaista teistä todella paljon! ♥

Muutos

28.1.19


Olen työtön työnhakija. Minä. Työtön. Ajatus on niin kummallinen. En ole ollut tekemistä vailla sitten lukiokesän vuonna 2010. Aina on ollut opiskeltavaa, projektia, toimittajan töitä tai vapaaehtoistöitä. Välillä velvollisuuksia on ollut moninkertaisesti siihen nähden, mitä omat voimavarani ovat olleet. Mutta marraskuussa tekeminen loppui kuin seinään. Tai no en nyt tietenkään täysin vailla tekemistä ole ollut, koska on ollut koko ajan jotain puuhailtavaa: kodin ylläpitoa, kavereiden ja perheen näkemistä, vapaaehtoistöitä, blogin kirjoittamista, pyhien viettoa ja valmistumisjuhlien järjestämistä. Mutta silti on ollut niin paljon aikaa miettiä ja pohtia. Aiemmin sitä on oppinut siihen, että tekemistä tulvii ovista ja ikkunoista. On tottunut siihen kaaoksen, että aina on jotain tehtävää ja on oppinut hoitamaan monia asioita yhtä aikaa. Nyt on ihan eri tavalla aikaa.

Kuitenkin välillä saa itsestä kiinni ajatuksesta, että on hirveä kiire. Voi olla, että olen luonteeltani sellainen sählääjä, että saisin kiireen aikaiseksi, vaikka minulla oli vain yksi ainoa asia hoidettavana viikossa. Jotenkin minä vain olen sellainen. Siksi tietyllä tavalla oikea kiire ei haittaa minua, kunhan se ei ihan jatkuvaa ole. Kun on aikaa paljon, saa aikaan jonkun kummallisen feikkikiireen. Kyllähän sitä aikaa kuluu kummasti, kun valvoo yökahteen kuunnellen äänikirjaa tai selaten loputtoman Instagramin syövereitä ja herää päivällä yhden aikaan jäätävään nälkään ja pöpperöiseen oloon. Sitten kun heräilee ja laittaa ruokaa ja syö, voi olla kello jo kolme iltapäivällä. No onpas ihme, että sitten tulee kiire johonkin iltamenoon. Samalla tuntuu, että muuttuu aikaansaamattomaksi. Kämppä on kuin pyörremyrskyn jäljiltä, eikä voi käyttää sitä perinteistä tekosyytä, että ei ole aikaa siivota. Hah. Aikaa on vaikka millä mitalla, viitseliäisyydestä sen sijaan taitaa olla kovakin pula.

Tässä on ollut aikaa miettiä. Muutenkin isojen elämänmuutosten yhteydessä tulee kummasti kelattua taaksepäin ja mietittyä mennyttä elämää. Kirjoitin Pihtiputaan maisterijuhliini puheen, jossa kertasin lyhyesti opiskeluvuosiani. Opiskelin seitsemän ja puoli vuotta yliopistossa. Kestää hetken aikaa kääntää ajatukset siitä pois. Että minä en enää opiskelekaan yliopistossa. Ainejärjestöjen kekkerit, sitsit ja kolmiot eivät olekaan enää minua varten. Se on taakse jäänyt elämänvaihe, jota voi joskus myöhemmin muistella kaiholla. Vielä en siihen pysty. Mielessä on niin tuoreena viimeisten kurssien ja gradun tekemisen aiheuttama tuska. Pakokauhun tunne siitä, että opiskelee yliopistossa kahdeksatta vuotta, eikä vieläkään ole valmistunut. En kaipaa sitä tippaakaan. Mutta kun en vielä ole oikein irtaantunutkaan siitä ajatuksesta. On vaikea uskoa, että en ole enää opiskelija, vaan olen jo oikeasti aikuinen. Valmistunut maisteri. Ja työtön. Ihan outoa.

Kun ihmiset kysyvät, olenko jo saanut työpaikan ja vastaan heille, etten ole, syntyy hiljaisuus. Minä rupean täyttämään sitä selittelyillä siitä, kuinka Museoviraston kahta viestintäasiantuntijan paikkaa haki yhteensä 279 ihmistä. Ja että eihän minulla nuo paperitkaan ole olleet vielä kuin pari viikkoa. Nuo hiljaisuudet tuntuvat niin syyllistäviltä. Olet opiskellut seitsemän ja puoli vuotta ja nyt olet valmistunut, mutta et vieläkään töissä. En silti usko, että ihmiset välttämättä näin ajattelevat. Se on vain minun oma pääni, joka täyttää nuo hiljaisuudet tuollaisilla ajatuksilla. Sillä itsehän minä itseäni paheksun. Minua kummastuttaa se, kuinka matalaksi tämä työttömyyden aika on mieleni oikein vetänytkään. Se paljastaa minusta hyvin paljon. Sen, kuinka suorituskeskeinen minä olenkaan. Miten itse arvotan itseni omien suoritusteni mukaan. Jos olen vähän yli kuukauden työttömänä valmistumiseni jälkeen, koen epäonnistuneeni. Olen tämän vaativuuden toki tiedostanut jo kauan, sillä olen kamppaillut oman täydellisyydentavoitteluni ja rajoitetun jaksamiseni kanssa jo peruskoulusta lähtien. Sairauteni erilaisten vaiheiden ja oireiden kanssa kamppailtuani olen joutunut löysäämään paljon, kun en vain yksinkertaisesti ole aina kyennyt tekemään niin paljoa. Silti tiedän, etten muutu tässä asiassa täydelliseksi koskaan. Olen vaatinut ja tulen vaatimaan itseltäni aivan liikaa. Aiemmin olen voinut lohduttaa itseäni, että olen ahkera, kun jaksan tehdä niinkin paljon sairauksistani huolimatta. Mutta nyt ei ole sitäkään oljenkortta käytettävissä. Minua suorastaan raivostuttaakin se, miten synkeäksi työttömyys on minut tehnyt. Tämän ajanhan pitäisi olla lomaa, vapautta kaiken maailman velvollisuuksista ja aamuherätyksistä. Mutta kun herään päivällä yhden aikaan jäätävän väsyneenä, aivan liian myöhään edellisenä iltana valvoneena, en koe sitä kovin nautinnollisena. Minä tarvitsen rutiineja ja pakkoja, tavoitteita, joita kohti kulkea.

Olen pitänyt kolmet maisterijuhlat parin viikon sisällä. Niin moni ihminen on onnitellut, halannut, antanut kukkia, lähettänyt viestiä, ojentanut kortteja ja kehunut papereitani, että se kaikki on ollut jotenkin hämmentävää. Haluaisin halata jok'ikistä, joka on muistanut minua ja onnitellut. On silmiä avaavaa tajuta, kuinka paljon ihmisiä oikeasti ympärillä onkaan. Siksi, kun äiti piti maljapuhettaan Pihtiputaan juhlissani, aloin väistämättä itkemään. Mielessä on niin monia tunteita helpotuksesta väsymykseen ja pettymyksestä riehakkuuteen ja ympärillä hirvittävä määrä ihmisiä minun takiani, minua juhlimassa. Juhlien järjestäminen olikin emotionaalisesti yllättävän rankkaa.

Mutta ei sitä osaa suhtautua kovin kevyesti niin paljon vaatineeseen urakkaan, sen päättymiseen ja suuren elämänmuutoksen keskellä elämiseen. Tällä hetkellä elämä näyttää avoimelta ja ehkä vähän pelottavaltakin. Nähtäväksi jää, mitä se tuo tullessaan. Minä olen kuitenkin valmis.
Proudly designed by Mlekoshi playground