Minun on pitänyt hyvin pitkään kirjoittaa tämä postaus, mutta vasta nyt oli sopiva hetki tälle. Pistimme siis Mitä-verkosto Jyväskylän kanssa keväällä aluilleen #jokatytönoikeudet-kampanjan ja tämä postaus on vastaus haasteeseen.
Postauksia aiheesta on tullut jo useita. Hyvin rankkoja tekstejä ovat kirjoittaneet Miss Ruvi Ver Pin The Fuck Ups -blogissaan ja Tinna Masentunut mutsi -blogissaan. Instagramin puolella osaa ovat kampanjaan ottaneet Yona, Arman Alizad ja Kotipizza. Myös Facebookista löytyy useita postauksia aiheeseen liittyen. Juttuja löytyy molemmista someista tägillä #jokatytönoikeudet.
Ajattelin ottaa itsekin Facebook-päivityksen ja Instagram-kuvan lisäksi osaa haasteeseen täällä blogin puolella. Minun jokatytönoikeuteni on oikeus vapaa-aikaan ja oikeus tehdä vapaaehtoistyötä.
Isoäiti on Jennylle maailman rakkain ihminen. Kahdestaan he muodostavat pienen perheen. Jennyn äiti kuoli, kun tyttö oli neljän, ja isä lähti omille teilleen jo ennen Jennyn syntymää. Hän saa olla lapsi vain koulussa. Köyhien perheiden lapset joutuvat selviytymään paljosta ilman aikuisten tukea. Jennylläkin on kotona paljon velvollisuuksia. Koulussa saa oppia uutta ja välitunneilla leikkiä.
Päivittäinen selviytyminen Andien syrjäkylissä vaatii kovaa työtä myös lapsilta. Erityisesti tytöt joutuvat tekemään raskaita kotitöitä. Macho-kulttuurissa vanhemmat arvostavat poikien koulunkäyntiä ja vapaa-aikaa, kun taas tytöiltä odotetaan jo nuorella iällä taloustöiden hoitamista, eikä heidän koulunkäyntiään nähdä yhtä tärkeänä kuin poikien.
Koska Jennyn isoäiti on sairas, pieni tyttö tekee lähes kaikki kotityöt. Hän herää joka aamu kuudelta lämmittämään pesuvettä. Tämän jälkeen hän tekee keittoa itselleen ja isoäidilleen. Koulun jälkeen Jenny pyykkää vaatteet, vie kotieläimet laitumelle ja hakee vettä kylän kaivosta. Vesi on usein likaista ja levittää sairauksia. Jenny valmistaa myös päivällisen. Tavallisesti se on keittoa, jossa on perunoita ja papuja perheen omalta pellolta. Jos talous sallii, kerran viikossa perhe syö lihaa. Torstait ovat viikon vaikeimpia päiviä. Silloin isoäiti menee torille myymään vihanneksia ja ostamaan muita elintarvikkeita ja Jenny joutuu olemaan yksin kotona.
Toinen tarina kertoo 23-vuotiaasta nepalilaisesta Swastikasta, joka joutui kotiorjaksi vanhempiensa velkojen takia 8-vuotiaana. Hän vapautui orjuudesta viisi vuotta myöhemmin 13-vuotiaana. Hän joutui kamalariksi, koska perhe oli hyvin köyhä. Hän työskenteli viisi vuotta rikkaissa perheissä, jotka asuivat lähellä hänen kotiaan. Swastika ei kuitenkaan päässyt käymään kotonaan kuin juhlapyhinä, koska työtaakka oli valtava. Aluksi hän ei päässyt lainkaan kouluun ja myöhemminkin vain parina päivänä viikossa. Hän kaipasi opiskelua ja kavereita.
Kun Swastika vapautui kamalari-työstä, hän halusi palata kouluun. Yhteisö kuitenkin pilkkasi tyttöä ja sanoi, että hän on liian vanha palaamaan alaluokille. Sosiaalityöntekijä kuitenkin kannusti ja sanoi, että menestyä voi, kunhan opiskelee tosissaan ja uskoo unelmiinsa. Se inspiroi Swastikaa pärjäämään koulussa. Nyt hän opiskelee opettajaksi ja opettaa nuorille tytöille elämäntaitoja Planin ryhmässä.
Köyhillä alueilla lapset ja nuoret joutuvat tekemään äärettömän paljon työtä. Se on rankkaa ja hidastaa henkistä ja fyysistä kehitystä. Kouluun ei välttämättä pääse, eikä vapaa-aikaa juuri ole. Elämä on siellä hyvin erilaista kuin meillä täällä Suomessa. Meillä on hyvin paljon vapaa-aikaa. Monilla on tietysti elämässään vaikka millaisia kiireitä ja velvollisuuksia, mutta perustoimeentulon saaminen pitäisi olla mahdollista tekemällä työtä kahdeksan tuntia viitenä päivänä viikossa.
Minulla on opiskelujen aikana ollut vapaa-aikaa. Olen ehtinyt opiskelujen ohella lepäämään, näkemään perhettä ja ystäviä, tekemään palkkatyötä, osallistumaan erilaisiin projekteihin ja tekemään vapaaehtoistyötä eri järjestöissä ja yhdistyksissä. Se on aikamoinen oikeus. Että on niin paljon vapaa-aikaa, että voi yrittää tehdä oman pienen osansa maapallon toisella puolella elävien hyväksi. Minun kaikki aikani ei kulu kotona työn tekemiseen tai toisen orjana olemiseen. Minulla on aikaa ja mahdollisuuksia pohtia maailman menoa ja yrittää kantaa edes pieni korteni kekoon.
Minulla on aikaa itselleni. Minulla on aikaa perheelleni ja ystävilleni. Minulla on aikaa lukea, opiskella ja kehittää itseäni. Minulla on aikaa selata tuntikausia Instagramia ja kirjoittaa blogia.
Minä haluan, että kaikilla maailman lapsilla olisi edes hitunen vapaa-aikaa leikkimiseen ja kavereiden kanssa touhuamiseen.
Plan tekee työtä tämän eteen. Plan työskentelee Jennyn kotiseudulla Ecuadorissa tukeakseen heikoimmassa asemassa olevia lapsia kuten Jennyä. Plan muun muassa parantaa lasten koulutusta, suojelua ja terveydenhoitoa ja kitkee perheväkivaltaa sekä tyttöjen syrjintää.
Planin tuen avulla Swastika taistelee kamalari-orjuutta vastaan. Hän haaveilee saavansa niin paljon rahaa, että voisi ostaa auton. Yksi hänen unelmansa on jo toteutunut ja ylittynytkin. Hän nimittäin haaveili pääkaupunki Katmandun näkemisestä, mutta hänet kutsuttiin paljon kauemmas: Suomeen tyttöjen päivän viettoon ja kamalareista kertovan näyttelyn avajaisiin. Hän tapasi koululaisia, Planin tukijoita, toimittajia ja Suomen entisen presidentin Tarja Halosen. Swastikan mukaan kokemus oli upea, eikä hän unohda kohtaamiensa ihmisten lämpöä.
Plan tekee erittäin tärkeää työtä maailman tyttöjen parissa. Osoita tukesi meidän kampanjallemme ja näille tytöille osallistumalla haasteeseen. Näppäile Facebook-postaus, nappaa kuva Instagramiin tai raapustele blogipostaus, jossa kerrot omasta tärkeästä oikeudestasi ja lisää tägi #jokatytönoikeudet.
Pidetään me tytöt yhtä! ♥
