Huhhuh. Mitenkään muuten minä en tätä tekstiäni osaa aloittaa. Elämä on ollut sellaista haipakkaa niin pitkään, etten oikeastaan edes muista milloin minulla oli niin rentoa ja tylsää, että olisin viettänyt aikaa tietokoneella vapaa-aikanani. Siitä on hetken aikaa. Mutta nyt on sellainen hetki. (Vaikka varmaan pitäisi lukea pääsykokeisiin tai tehdä ennakkotehtäviä tai ties mitä, mutta ihan sama...) Nyt aion uppoutua internetin ihmeelliseen maailmaan: kuuntelen musiikkia, muokkailen kuvia ja kirjoitan. Ja vieläpä kirjoitan mitä itse haluan; en kandia, esseetä tai lehtijuttua.
Aloitin siis työt eilen. Kesän työrupeama alkoi tyylikkäästi kymmenen ja puolen tunnin päivällä. Ettei vain liian helpolla pääsisi. Töissä on kiirettä, sillä ensi viikolla ilmestyy kesälehti ja tehtävänä on normaalin kuudentoista sivun sijaan kolmekymmentäkaksisivuinen paketti. Normaalin toimituspäivän jälkeen kävin paikallisen kesäteatterin harjoituksissa juttukeikalla. Täytyy myöntää, ettei se kyllä ollut kovinkaan rankkaa, sillä ihmiset juttelivat innokkaasti mun kanssa ja esitys oli hyvä, joten nautin sen seuraamisesta.
Lisäksi hyvästelin eilen poikaystäväni yli kuukaudeksi, sillä hän on lähdössä reissuun toiselle puolelle maailmaa. Lievästi sanottuna outo fiilis, kun koko loppukevään ollaan nähty oikeastaan joka päivä ja vietetty yhdessä päiväkausia pääsiäisenä ja vappuna sekä tietysti eräällä ihanalla reissulla, josta kerron pian lisää. Eilen se tosiaan lähti ja seuraavan kerran nähdään heinäkuun alussa. WhatsApp tulee todennäköisesti olemaan kovassa käytössä. On pelottanut etukäteen kovastikin, mutta ehkä tästä selvitään. Oikeastaan on siis hyvä, että on paljon töitä, niin ei ehdi turhia ikävöimään.
Opiskelurintamalla menee melko hyvin, sillä jos kaikki viimeisetkin jutut hoituu hyvin eli viimeisestä kurssista tulee arvosanan hyvissä ajoin ja eräästä kurssista saa oikean määrän opintopisteitä, niin minusta pitäisi tulla humanististen tieteiden kandidaatti. Aikamoista. En nuolaise ennen kuin tipahtaa, mutta kyllä alkaa aika hyvä fiilis olla. Kandistakin tuli arvosana ja se on parempi kuin mitä viime syksynä uskalsin odottaakaan. Ehkä on siis aihettakin olla hieman tyytyväinen.
Viimein pääsen aiheeseen, josta bloggaaminen on poltellut mielessä jo pitkään, mutta sopivaa aikaa kirjoittelulle ei vain ole ollut. Mutta nyt! Italia. Firenze. Aurinko. Sitruunapuut. Viini. Jäätelö. Pizza. Kadut. Renessanssitaulut.
Palataan ajassa miltei kaksi viikkoa taaksepäin.
Päivä 1. Keskiviikko 14.5.
Lähtöpäivän aamuna nukutti ja väsytti. Ei oltu kovin innokkaan näköisiä matkaan lähtijöitä, kun toljotettiin tietä Kortepohjan bussipysäkillä. Matkattiin bussilla Helsinki-Vantaalle ja maattiin takapenkillä minä tabletista blogipostauksia ja Antti kirjaa lukien. Lahdessa oli vaihto ja haettiin Italiano-ravintolasta pizzat naureskellen, ettei meidän olisi tarvinnutkaan lähteä Lahtea pidemmälle. Helsinki-Vantaalla mä nukuin tyylikkäästi penkillä, minkä jälkeen oli huomattavasti pirteämpi olo ja odotus alkoi olla piinallisempaa. Münchenissä oli pikainen vaihto, kun ensimmäinen kone oli myöhässä ja toiselle piti juosta hullua kyytiä. Mä meinasin uuvahtaa, mutta niin sitä vain Firenzeen menevään pikkupurkkiin päästiin viimein.
Noin kahdentoista aikaan oltiin viimein perillä. Mun laukku sen sijaan köllötti Saksassa. Pienoiset väsymyskiroilut ja puhumaan lentokenttävirkailijalle. Täytettiin lappuun hostellin tiedot ja meille sanottiin, että laukku tuotaisiin sinne seuraavana päivänä. Kun tästä oli selvitty ja hyväksytty se tosiasia, että ensimmäisenä yönä laukkua ei ole, pimeä Firenze alkoi vaikuttaa lämpimältä ja kiehtovalta. Busseja ei kulkenut enää keskustaan, joten jouduttiin kulkemaan taksilla. Onneksi hintaa tuli vain 25 euroa ja päästiin tavaroinemme hostellin ovelle asti. Hostellilla tuli pienoinen järkytys vastaan: hostelliemäntä ei osaa englantia. Siinä sitten jotenkin elekielellä ja italialla ja englannilla yritettiin saada asiat hoidetuksi.
Päivä 2. Torstai 15.5.
Heräsimme ensimmäiseen Firenze-päivään ja avasin huoneen ikkunaan. Sisälle tulvahti lämpöä ja valoa ja näimme pihallemme, joka oli aivan älyttömän ihana pieni puutarha. Ihastelin sen kukkia aika lailla innoissani ja Antti nauroi minulle. Ensimmäiselle päivälle ei ollut mitään suunniteltua ohjelmaa, vaan tavoitteena oli kävellä ympäri kaupunkia ja tutustua siihen. Kadut olivat kapeita, autot kaahasivat hullun lailla, jalkakäytävillä ei mahtunut kävelemään vierekkäin, aurinko paistoi, kaikki oli uutta ja ihmeellistä. Ensimmäisenä uskaltauduimme kauppahalliin. Siellä oli myynnissä paljon vihanneksia, lihaa ja alkoholia. (Ihastuin Lemonance-sitruunalikööripulloihin.) Hankittiin toki kahden euron viinipullo.
Aika kului mukavasti kävellessä ja paikkoihin tutustuessa. Sitten piti etsiä ruokakauppa. Jouduimme toteamaan, että italialaiset eivät ilmeisesti laita itse ruokaa, sillä kauppoja ei juurikaan ollut. Ja jos oli, ne olivat pieniä ja hinnat turhan korkeita. Lopulta löysimme jonkin sortin putiikin ja sieltä haimme ruokaa, jota nautimme omassa pienessä puutarhassamme.
Koska mulla ei ollut oma matkalaukku käden ulottuvilla ja sateisessa Suomessa oli lähtöpäivänä kiva pukeutua mustavalkoiseen T-paitaan ja mustiin farkkuihin, oli mulla hieman tuskaista helteisessä Toscanassa. Hikoileminen ei huvittanut päiväisen kävelyreissun jälkeen enää niin kovin, joten kun puutarhan jälkeen oli piknikin aika, laitoin päälle Antin paidan ja shortsit. Ihan hyvin kelpasivat, eikä ollut enää liian kuuma.
Puistossa ihmiset ulkoiluttivat koiriaan, lapset nauttivat karusellin kyydistä, pojat potkivat palloaan ja me joukosta erottuvat suomalaiset levitimme pyyhkeet nurmelle ja aloimme syömään. Nautimme sipsejä, pistaasipähkinöitä, suklaakeksejä, siideriä, olutta ja luonnottoman isoja mansikoita. Ilmeisesti Italiassa piknik-kulttuuri ei ole kovin yleistä. Tai ehkä vielä oli liian kylmä siihen. Kanssaihmiset kun illan tullen alkoivat kääriytyä neuletakkeihin meidän istuskellessa tyytyväisinä kesätamineissa. Muutaman tunnin puistoilun jälkeen me hihittelimme hostellille päin auringonlaskuun, josta yritin ottaa hyvää kuvaa - siinä onnistumatta.
