Ole onnellinen omana itsenäsi

Minulla on sinulle neuvo, jos haluat olla kapinallinen. Tosin nykyään kapinallisuus ei taida olla kovinkaan hienoa. Sen sijaan itsensä kehittäminen ja muokkaaminen ja ahtaminen aina vain tiukempiin muotteihin on. No mutta jos siellä ruudun toisella puolella nyt sattuisi olemaan joku, joka edes hitusen verran haluaa kyseenalaistaa uskomuksiamme ja ajatuksiamme, minulla on vinkki.

Tässä nykyaikaisessa kapitalistisessa ja erittäin ulkonäkökeskeisessä kulttuurissa nimittäin erittäin kapinallinen teko on rakastaa itseään sellaisena kuin on. Meidän tavallisten ihmisten itseinho, epävarmuus ja paineet sopia muottiin mahdollistavat miljardibisneksen. Itse L'Oréal kertoo, että maailmanlaajuiset kosmetiikkamarkkinat ovat kasvaneet tasaisesti uusien innovaatioiden ja kuluttajien toiveiden loputtoman vaihtelun vuoksi. Vuonna 2017 kosmetiikkamarkkinat olivat maailmanlaajuisesti 200 biljoonaa eli 200 000 000 000 euroa. Näin hirvittävä määrä rahaa käytettiin toissa vuonna meikkeihin, voiteisiin, tuoksuihin ja ties mihin tuotteisiin.

Älkää ymmärtäkö minua väärin, kosmetiikkaa saa ja pitääkin käyttää ja itsekin rakastan esimerkiksi meikkaamista. Mutta koska rahaa liikkuu jo pelkästään kosmetiikan vuoksi näin paljon, pohtikaa, kuinka paljon luku nousee, jos huomioon otetaan lisäravinteiden, dieettiohjelmien ja erilaisten painonhallintatuotteiden markkinaosuus. Luku on taatusti aivan valtava ja tämä on taustoitusta tuleville ajatuksille.

Koska luku on näin suuri ja rahaa on tarjolla paljon, sitä halutaan totta kai tehdä entistä enemmän. Tarvitaan markkinointia. Sitä eivät kuitenkaan tee ainoastaan kosmetiikka- ja lisäravinneyhtiöt itse, vaan melkeinpä koko länsimainen kulttuuri on valjastettu sen tarpeisiin. Musiikkivideot, elokuvat, TV-sarjat, mainokset ja sosiaalinen media tuputtavat meille jatkuvalla syötöllä kuvaa kauneudesta. Ja se kuva on aika yksipuolinen. Jos taiteessa tai kulttuurissa näytetään esimerkiksi lihavia ihmisiä, he ovat yleensä hassuja, kömpelöitä, tyhmiä tai pahoja. Joka tapauksessa esitetty sellaisin negatiivisin ominaisuuksin, joita ei ihailtavaan hahmoon liitettäisi. Siksi esimerkiksi Kansallisbaletin Tuhkimo-esityksen naurun kohteeksi osoitettu ylipainoinen hahmo on ongelmallinen. Kommenteissa sanotaan, että kyseessä on vain balettiesitys, mutta voi kun olisikin vain yksi esitys. Hahmo on ongelmallinen, koska se on osa tietynlaisen kauneuden esittämisen loputonta virtaa.

Tämä ihanne on painunut meihin hyvin syvälle, sillä tämä tietty kauneuden esittämisen tapa kulttuurituotteissa on niin systemaattista, läpitunkevaa ja itseänsä toistavaa, ettei ole mikään ihme, että ihmiset uskovat siihen ja siksi ihmisillä on kova tarve muokata itseään sen mukaiseksi. Tähän ajatukseen uskoin minäkin. Mutta silmänsä on mahdollista avata ja ajatuksiaan muuttaa!

Aloin itse lihomaan sairastumiseni myötä. Aluksi se oli aivan kamalaa. Olin nimittäin sitä ennen treenannut, syönyt terveellisesti ja käynyt puntarilla niin että olin saanut painoa pois. Olin lyhyt kuten toki edelleen, mutta melko laiha, joten sovin aika hyvin muottiin. En kuitenkaan ollut todellakaan onnellinen, sillä pääni sisällä kävin läpi hirvittävää kaaosta sen hetkisen elämäni mullistusten vuoksi. Syystä tai toisesta aloin kokemaan väsymystä ja elämä muuttui hankalaksi. Oireita tuli matkan varrella lisää paljon ja elin todella rankkoja vuosia. Samalla painoa tosiaan alkoi kertyä. Aluksi sekin oli yksi valtava murhe kaikkien muiden ongelmien rinnalla ja olin itseeni erittäin tyytymätön. Kunnes aloin altistamaan itseäni erilaisille kuville ja ajatuksille.

Aloin seurata Instagramissa kehopositiivisuus-tilejä, lopetin seuraamasta kaikkia sellaisia tilejä, jotka tekivät oloni epämukavaksi ja aloin seurata pluskokoisia naisia. Aloin saamaan monipuolisempaa kuvastoa kauniista naisista ja sen tueksi ajatuksia siitä, että jokainen keho on yhtä arvokas. Hetkessä ei mikään tietenkään muuttunut, mutta ajan kanssa, kun olen katsonut näitä erilaisia kuvia ja lukenut erilaisia tekstejä, olen onnistunut muuttamaan ajattelutapaani. Edelleenkin laihat ja treenatut ihmiset ovat mielestäni kauniita, koska he ovat, mutta myös lihavat, kurvikkaat ja pyöreät ovat mielestäni kauniita, eri tavalla vain. Enää paino ei ole se merkittävä tekijä, joka määrittelee mielessäni ihmisen kauneuden.

Kirjoitan tässä laihuudesta ja lihavuudesta, vaikka samasta asiasta on kyse myös monien muiden ominaisuuksien kohdalla. Sairauksien jäljet, akne, hörökorvat, puuttuva rinta tai ties mitkä asiat, jotka poikkeavat vallitsevasta, niin kovin vaativasta normista ovat yhtä lailla tekijöitä, jotka luovat ihmisille ulkonäköpaineita ja epävarmuutta.

Siksi itsestään pitäminen juuri sellaisena kuin on, on kapinallinen teko. Jos lähdemme tavoittelemaan ihanneruumista, emme saavuta sitä, koska aina on jotain parannettavaa. Aina voi olla laihempi, lihaksikkaampi, suuremmat silmät, pienempi nenä, kurvikkaampi tai sileämpi iho. Omassa ruumiissa on aina olemassa joku mutka tai kuoppa, jonka voisi korjata. Siksi se, että olet itseesi tyytyväinen juuri sellaisena kuin olet, on erittäin kapinallinen teko. Voit jättää paljon tuotteita kaupan hyllylle ja keskittyä niihin juttuihin, jotka tekevät sinut onnelliseksi. Ja olla samalla hivenen kapinallinen.

8 vinkkiä vähemmän positiiviseen ajatteluun

Netti ja blogit ovat pullollaan hyvän mielen oppaita, vinkkejä positiiviseen ajatteluun ja asenteen muuttamiseen. Välillä kaiken tämän keskellä tuntuu siltä, että mitään oikeita ongelmia ihmisillä ei ole, vaan ainoastaan vääränlaista suhtautumista, jonka voi helposti muuttaa. Kaiken pahan kun voi karkottaa hymyllä ja positiivisilla ajatuksilla. Hyvä lisää hyvää ja elämä on matka, jonka lopussa kiitos seisoo ja sitä rataa. Tämä on mielestäni erittäin haitallinen ja kuluttava puhetapa.

Nykyajassa elävä länsimainen ihminen, jolla on kohtuullinen toimeentulo, katto päänsä päällä ja ihmisiä ympärillään on maailman mittakaavassa todella onnekas. Ja se on totta, meillä on hyvin paljon kaikenlaista, mikä ei ole saatavilla suurimmalle osalle maailman ihmisistä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö meillä voisi olla oikeita ongelmia. Ongelmat toki saattavat olla hyvin erilaisia kuin toisella puolella maailmaa. Mutta ne ovat silti vakavia, haitallisia ja raskaita kantaa. Tätä ei tulisi unohtaa. Ensimmäinen vinkki onkin: hyväksy, että sinulla ja muilla ihmisillä voi olla ongelmia ja suuria haasteita elämässä.

Positiivisen ajattelun korostaminen mielestäni hautaa alleen kyseisen faktan. Sen, että meilläkin voi olla oikeita ongelmia, joita ei ratkaista hymyllä ja kiitollisuuspäiväkirjan pitämisellä. Sen, että välillä meidän elämä on oikeasti todella hankalaa ja raskasta. Toki joku voi olla oikeasti niin onnekas, ettei ole kokenut elämässään juurikaan vastoinkäymisiä, mutta uskaltaisin väittää, että suurin osa meistä on kokenut erittäin hankalia vaiheita elämässään. Tässä ei kuitenkaan ole olemassa mitään objektiivista mittaria, jonka mukaan mitata näitä ongelmia. Jonkun ongelma saattaa tuntua toisesta pieneltä, vaikka se olisi kantajalleen todella raskas. Toinen vinkki on: älä vähättele toisen ongelmia.

Tämä on mielestäni osa koko ongelmaa: toisen näkökulmaan ei osata asettua ja toisen ongelmia vähätellään. Myöskään jos itsellä ei ole kokemusta jostain tietystä ongelmasta, siihen ei osata suhtautua oikein. Mikään ei kauheampaa kuin toisen ongelmien vähättely ja muka-hyvien neuvojen antaminen. Esimerkkinä omasta elämästä voin nostaa tähän murskaavasta väsymyksestä kärsimisen, johon etsin luonnollisesti apua lääkäristä. Erikoislääkärin neuvo asiaan oli otahan itseäsi niskasta kiinni ja käy vähän lenkillä. Voi kuule. Ihan kuin en olisi jo kokeillut tämän tason itsehoitomenetelmiä miljoonaan kertaan. Nämä "vinkit" eivät auta ketään ja tuntuvat saajasta nöyryyttävältä. Kolmas vinkki kuuluukin näin: älä neuvo toisia ihmisiä asioissa, joista et tiedä mitään.

Toisen näkökulmaan asettuminen olisi monessa kohdassa oikein tervetullutta. Empatian osoittaminen esimerkiksi kuuntelemalla on erittäin hyvä keino huomioida toista ihmistä. Aina ei välttämättä tarvitse sanoa mitään, eikä kaikkea tarvitse kääntää positiiviseen ja yrittää ajatella valoa tunnelin päässä. Joskus se, että toinen ymmärtää sinua ja hyväksyy sen, että kaikki menee päin honkia ja sanoo sen ääneen, voi auttaa hyvin paljon. Neljäs neuvo on: kaikesta ei tarvitse nähdä niitä positiivisia puolia.

Positiivista ajattelua ja oman asenteen merkitystä korostava puhetapa vahvistaa nykyään vallalla olevaa individualismia. Sitä aatetta, jonka mukaan jokainen on vastuussa omasta elämästään ja onnestaan, elämän vastoinkäymiset ovat itsestä kiinni ja että yksin pärjääminen on tavoiteltava asia. Menestyneet ihmiset kertovat ansainneensa itse kaiken ja epäonnistunutta osoitellaan sormella. Mitäs meni tekemään huonoja valintoja elämässään. Kaikki ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista. Me emme voi valita kaikkea tiellemme tulevaa itse, eikä valintoja voi tehdä aina vapaasti. Muilla ihmisillä ja olosuhteilla on paljon merkitystä siihen, millaisia vaihtoehtoja on saatavilla, eikä kaikki ole yksilöstä kiinni. Viides neuvo onkin: tiedosta ympäröivät olosuhteet ja niiden merkitys omaan elämääsi.

Positiivisuuteen ja hyvään keskittyminen estää myös näkemästä ympärillä olevia epäkohtia. Ilmastonmuutos ei katoa keskittymällä muihin asioihin ja eriarvoistumisen lisääntyminen ei ole mitätön ongelma, vaikka se ei sinua henkilökohtaisesti koskettaisikaan. Päänsä hautaaminen vaaleanpunaiseen pumpulihöttöön estää terveen vihaisuuden maailman epäkohtia kohtaan ja toiminnan paremman tulevaisuuden puolesta. Kuudes neuvo on: älä sulje silmiäsi maailman epäkohdilta.

Negatiivisuudessa vellominen ei tietenkään ole hyvä, mutta ei myöskään turha optimismi. Jos esimerkiksi joku ihminen käyttäytyy sinua kohtaan huonosti tai aistit, että hän ei arvosta sinua, kannattaa silloin luottaa omiin tuntemuksiin ja tehdä asialle jotain. Liian suopea ja toiveikas ajattelu ei tee hyvää, vaan altistaa pettymyksille aina uudestaan. Seitsemänneksi ehdotankin: hyväksy myös epämiellyttävät asiat, joiden kohtaaminen on vaikeaa.

Huonojen juttujen nieleminen ja mielen perukoille painaminen ei ole pidemmällä tähtäimellä hyväksi mielenterveydelle. Välillä tunteiden pitäisi päästä valloilleen ja myös negatiivisuudelle antaa aikaa. Näistä negatiivisistakin tunteista pitäisi pystyä kertomaan myös muille ihmisille. Elämä on aika pinnallista ja raskasta, jos koko ajan pitäisi olla positiivinen läheistensäkin lähellä. Viimeinen neuvo on: hyväksy omat tunteesi ja kerro välillä myös muille, kuinka ahdistaa, ärsyttää ja suututtaa.

Näiden neuvojen tarkoituksena ei ole kehottaa ajattelemaan kaikesta pahimmalla mahdollisella tavalla ja vaipumaan synkkyyteen, vaan hyväksymään myös ne negatiiviset jutut ja tuntemukset ja antamaan tilaa myös niille. Kuten edellisessäkin postauksessa sanoin, elämä ei ole aina hauskaa ja kivaa, eikä sen tarvitsekaan olla. Laadin nämä ohjeet myös siksi, että haluaisin ihmisten olevan aidompia. Ei sosiaalisessa mediassakaan aina tarvitse esitellä vain niitä elämän parhaita hetkiä, vaan välillä voi kertoa myös huonoista jutuista. Minua ainakin alkaa ahdistaa, jos kaikki esitetään jatkuvasti ihanana ja täydellisenä, koska ei kenenkään elämä ole jatkuvasti niin mahtavaa.

Toivoisin myös, että ihmiset osoittaisivat enemmän myötätuntoa silloin kun toisella on vaikeaa. Haluaisin, että vaikeuksiin suhtauduttaisiin myös realistisemmin elämän heittäminä haasteita, eikä henkilökohtaisina epäonnistumisina. Aina ei tarvitse löytää oikeita sanoja, jotka pyyhkivät murheet pois, vaan välillä voidaan hyväksyä se, että nyt menee huonosti. Itse ainakin olisin välillä kaivannut tällaista hyväksyvää ymmärrystä. Annetaanhan siis armoa sekä itsellemme että toisillemme.

Näidenkin vinkkien perimmäisenä tarkoituksena kun on kuitenkin sen hyvän olon tavoittelu, hieman eri kautta vain.

Pieniä askelia

Terveisiä Jyväskylästä! Olin täällä viime viikolla yhden yön ja tulin eilen takaisin. Tuntuu, että tekemistä ja reissaamista on taas aika paljon, mutta kun tekeminen on mieluista ja kiinnostavaa niin mikä jottei! Osallistuin eilen illalla Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunnan Ympäristöviikon avajaistapahtumaan. Siellä oli kaksi puhujaa, jotka pitivät kahdenkymmenen minuutin puheenvuorot ja sen jälkeen heiltä sai kysyä kysymyksiä ja osallistua keskusteluun. Tapahtuman jälkeen siirryttiin Sohwiin keskustelemaan Zero Waste Finland -yhdistyksen toiminnasta ja tulevista suunnitelmista.

Tapahtuma herätti paljon ajatuksia. Lisäksi eilen julkaistiin Hallitustenvälisen ilmastopaneelin IPCC:n raportti, jonka mukaan maapallon lämpötila on noussut noin asteella esiteollisesta ajasta. Raportti kertoo myös, että mikäli ilmaston lämpeneminen jatkuu nykyistä vauhtia, 1,5 asteen raja ylitetään vuosisadan puoleen väliin mennessä, millä on kohtalokkaita vaikutuksia luonnolle, eläimille ja ihmisille.

Oma ilmastoahdistus vaihtelee kovasti. Välillä on todella voimaton olo, kun taas aina ei asiaa oikein jaksa sen enempää miettiä. Omien valintojen miettiminen ja tottumusten muuttaminen on saanut aikaan paremman mielen. Kun teen edes joitain ympäristölle hyviä valintoja, ei tarvitse stressata niin paljon. Stressaaminen kun ei auta ketään eikä mitään, vaan niillä teoilla on nimenomaan merkitystä. En ole täydellinen ja tuskin kukaan on, mutta kun teen edes joitain parempia valintoja ja olen tiedostanut valintojeni merkityksen, olen kulkenut askeleen verran parempaan suuntaan.

Täällä blogissakin olen puhunut jonkin verran ekologisuudesta, mutta asiasta pitäisi puhua paljon enemmän. Välillä puhuminen vain tuntuu niin hankalalta. Tarkoituksenani ei todellakaan ole syyllistää ketään, eikä tuputtaa mitään, mutta aihe koskettaa itseä niin kovin paljon ja haluaisin puhua siitä enemmän. Asenteiden pitäisi muuttua paljon laajemmin ja sosiaalinen media on siinä olennaisessa roolissa.

Tämän ajatuksenvirran päätteeksi haluan kysyä juuri sinulta muutaman kysymyksen.

Tarvitsetko yhtään uutta huonolaatuista pikamuotipaitaa?

Heikkeneekö elämänlaatusi, jos jätät take away -kupit ottamatta?

Muuttuisiko ruokavaliosi huonompaan suuntaan, jos söisit kerran viikossa kasvisruokaa?

Energistä tiistaita kaikille!

Me kaikki olemme kauniita

Kehopositiivisuudesta puhutaan nykyään yhä enemmän ja välillä aihe nousee pinnalle niin että ääneen pääsevät nekin, joiden olisi parempi pitää suunsa kiinni aiheeseen liittyen. Minä seuraan Instagramissa monia kehopositiivisuuteen keskittyviä tilejä ja olen ammentanut niistä itselleni todella paljon. Siksi kirjoitan nyt tämän tekstin.

Tässä olen minä, painoindeksin mukaan vaikeasti lihava. Kommenttipalstojen ritarit ovat kovin huolissaan lihavien verenpaineesta, kolesterolista ja diabetesriskistä. Kiitos vain, mutta ainakaan toistaiseksi ei näistä sairauksista ole ollut minulle vaivaa. Ja minä tiedän sen, sillä minua on tutkittu aikamoisen paljon ja kyseisiin vaivoihin liittyviä lukuja on mitattu lukemattomia kertoja.

Näiden sairauksien sijaan minulla on kilpirauhasen vajaatoiminta, uniapnea, fibromyalgia ja homealtistus. Kiinnostaako näiden sairauksien olemassaolo? Ovatko kansanterveyden vaalijat kiinnostuneita homeitiöistä ja ympäristömyrkyistä ja niiden vaikutuksesta ihmisten terveyteen? Saattaisiko käydä mielessä, että hoitamattoman uniapnean seurauksena potilas voi nukahtaa rattiin ja riskeerata monen liikenteenkäyttäjän hengen? Huolestuttaako kilpirauhasen vajaatoiminnasta tai fibromyalgiasta johtuvan väsymyksen aiheuttama työtehon lasku?

Niinpä. Mutta kyllä huolettaa, kuinka käy veronmaksajien rahoille ja kansantaloudelle, kun lihavat ihmiset sairastuvat kakkostyypin diabetekseen, verenpainetauteihin tai kolesteroli nousee korkeaksi. Nämä sairaudet lihavat ihmiset kun ovat aiheuttaneet itselleen aivan itse! Lihavuus kun merkitsee sitä, että ihminen makaa sohvalla iltakaudet ja syytää kaksin käsin roskaruokaa suuhunsa. Oikeastaan lihavuus itsessään on jo sairautta. Niin hirveän näköistäkin se on!

Voisimmeko kuitenkin käyttää hetken pohtiaksemme, voisiko olla mahdollista, että lihavuus ei ole yhtä kuin sairaus ja laihuus yhtä kuin terveys? Voisiko tässä väitteessä olla jotakin perää? Tai mennä vielä aavistuksen radikaalimaan suuntaan ja pohtia sitä, että lihavuus ei ehkä aina ole oma valinta. No mutta sehän on silkkaa matematiikkaa, pitää vain syödä saman verran kuin kuluttaa. Olisiko kuitenkin mahdollista, että meidän jokaisen keho on aivan omanlaisensa kokonaisuus? Muuttujat tässä matemaattisessa yhtälössä ovat varmasti aika erilaiset nuorella terveellä urheilijalla kuin vanhemmalla reumaa sairastavalla astmaatikolla. Aineenvaihdunnoissa on eroja ja sairauksista johtuen liikkuminen voi olla todella hankalaa. Silti ihmisen on pakko syödä. Entäs miten kuvioon sopivat ne laihat, jotka syövät hillittömiä määriä roskaruokaa ja terveellisesti elävät, melko vähän syövät lihavat? Jos on lihava, se ei automaattisesti tarkoita sitä, että syö paljon ja epäterveellisesti.

Minä en ole jaksanut viime aikoina syödä kovin terveellisesti, millä varmasti on oma vaikutuksensa vaa'an lukemaan. Mutta minä olen myös kokeillut vähäenergisiä dieettejä, joissa pyritään muutamissa viikoissa pudottamaan painoa epäterveellisen isoja määriä. Se olo, mikä minulla on kaikkien dieettien alkuvaiheen jälkeen tullut, ei mahdollista aivotyön tekemistä tai normaalia elämää. Jos tuijotetaan tiiviisti pelkkää helmitaulua, noiden dieettien mukaiset kalorimäärät saattaisivat vähäisen liikuntani ja hitaan aineenvaihduntani mukaan olla sopivia minulle, mutta saan kituutusruokavaliolla ollessani niin paljon oireita, että en kykene keskittymään mihinkään. Voi arvata, haluanko yrittää tiputtaa muutamaa sataa grammaa näännyttämällä itseäni nälkään vai syödä normaalisti, joskus hieman liikojen herkkujen kanssa, mikä saattaa nostaa painoani.

Kehopositiivisuuden ideana on yrittää juurruttaa mieliimme ajatusta, että kauneutta on monenlaista. Voi olla kaunis ja hurmaava, vaikka ei olekaan xs-kokoinen malli. Xs-kokoinen malli on kaunis, mutta niin on myös 46-kokoinen viestintänainen. Me kaikki olemme omalla tavallamme kauniita ja medioissa pitäisi esittää monenlaisia kehoja. Lihavuus kuitenkin ällöttää joitakin ihmisiä. Se on heidän mielestään rumaa ja kertoo siitä, että ihminen on laiska, tyhmä ja saamaton. He käärivät inhonsa terveyshuoliin ja muihin kauniimpiin sanoihin, kun eivät sentään suoraan kehtaa sanoa, kuinka lihavat ihmiset inhottavat heitä. Siksi heitä ei kiinnosta oikeat suuria taloudellisia tappioita aiheuttavat terveysongelmat, vaan lihavuus esitetään sinä suurena pahana, joka aiheuttaa valtavia kustannuksia.

Näitä kommentteja laukovat yleensä terveet ja hoikat ihmiset. Hienoa, että he ovat pystyneet pitämään itsestään huolta, eikä heillä ole terveysongelmia. Me kaikki emme kuitenkaan ole niin onnekkaita. Meillä joillain on tai on ollut suuria vaikeuksia peruselämästä suoriutumisessa sairauksien vuoksi. Silloin kalorimäärien seuraaminen ja aamuaerobisten tekeminen ei ole mahdollisia ja kiloja saattaa kertyä. Itse olen edistynyt terveydentilani kanssa huomattavasti, mistä olen todella onnellinen. Vaikka painoindeksikäyrät kiljuvat kauhusta, tuntuu se niin mitättömältä kaiken muun keskellä.

Terveys on kaikkein tärkein asia. Sitä ei voi uhrata sille, että yrittää täyttää jotakin alati pakenevaa ihannetta. Muutetaan siis ihannetta. Siksi, että ulkonäön tuijottamisen sijaan voitaisiin aidosti edistää ihmisten fyysistä ja henkistä terveyttä. Hyväksytään hintelät, pyöreät, laihat, ylipainoiset, lihaksikkaat, muodokkaat, litteät ja aivan kaikki.

In a society that profits from your self doubt, liking yourself is a rebellious act.

Rakastakaamme siis itseämme, koska siinä itää muutoksen siemen.

Lakto-pollo-demivegetaristeista ja muista ajan hermolla olevista

Ihan ensimmäiseksi haluan sanoa, että minä en ole vegaani. Vaikka kuinka haluaisin olla ja edistää kasvissyöntiä, en ole. Olen kuitenkin monessa Facebookin vegaani-ryhmässä ja sieltä pomppaa aina silmien eteen sisältöä, joka saa verenpaineeni nousemaan. Viimeisimpään ajatuksiani herättäneeseen postaukseen oli linkitetty feissarimoka, jossa eräs naishenkilö kysyi, mikä hänen nimityksensä on, kun hän ei käytä maitoa, kananmunaa, kanaa eikä kalaa, mutta syö punaista lihaa. Feissarimokien kommenttipalstalla alkoi luonnollisesti paskamyrsky, jonka mukaan naishenkilö on ihan aivoton, koska menee kysymään jotakin tuollaista.

Sama meno jatkui vegaani-ryhmässä. Näin ainoastaan muutaman järkevän kommentin, jossa kyseenalaistettiin sitä, miksi joku saa kutsua itseään pesco-pollovegetaristiksi, toisin sanoen kasvissyöjäksi, vaikka nauttii kalaa ja kanaa eli eläinkunnan tuotteita, mutta jos joku ei käytä muita eläinkunnan tuotteita kuin punaista lihaa, ei hän saa nimittää itseään kasvissyöjäksi. Koska liha on lihaa ja silloin ei olla kasvissyöjiä. Mutta miksi kanansyöjä saa kutsua itseään kasvissyöjäksi, vaikka kanakin on kananlihaa ja sitä syödessään on lihansyöjä. Tällaisissa keskusteluissa naureskellaan muille ja heitellään kommenttia siitä, että ei näitä asioita päätetä itse, vaan nämä nimitykset ovat olemassa ja sillä selvä. Mutta selvästikään nämä nimitykset eivät ole aukottomia ja aiheuttavat ihmisissä hämmennystä.

Minun mielestä tämä keskustelu ylipäänsä on ihan naurettavaa. Olen sitä mieltä, että ihminen joko on kasvissyöjä eli vegaani tai sekasyöjä, käyttipä sitten vain maitokunnan tuotteita tai meren antimia. Miksi jokaiselle pitää olla omanlaisensa kategoria, sillä ei minua ainakaan kiinnosta, onko joku esimerkiksi otsikkoon huumorilla keksimäni lakto-pollo-demivegetaristi vai sekasyöjä. Sama kuin pitäisi olla joku termi ihmisille, jotka eivät syö vehnää, mutta syövät ruista. Tai ihmisille, jotka eivät syö pähkinöitä, mutta syövät sipsejä.

Yhtä naurettaviin sfääreihin on mielestäni mennyt tämä kasvissyöntikeskustelu. Jokainen ihminen syököön mitä syö ja arvostan jokaista, joka pohtii ruoan eettisyyttä ja pyrkii lisäämään kasvisten käyttöä ja vähentämään eläinkunnan tuotteita. Mutta ei jokaiselle mahdolliselle ruokavalioyhdistelmälle tarvitse olla erityistä nimeä, jota voi sitten toitottaa joka paikassa kaikille. Olen todella iloinen siitä, että kasvissyönnistä puhutaan koko ajan entistä enemmän ja vegaanituotteiden tarjonta laajenee. Kun asiasta puhutaan enemmän, myös ihmisten tietoisuus lisääntyy ja tapahtuu muutosta parempaan. Minua vain naurattaa tämä nimitysten hakeminen ja kyseleminen, sillä ihminen, joka ajattelee aidosti syömisensä vaikutusta ja haluaa tehdä jotakin asian eteen, ei tarvitse siihen tietynlaista nimikettä. Nimityksen kyseleminen on vain huomion, hyväksynnän ja kiitoksen hakemista siitä, että joissain kohdin tekee eettisiä valintoja, mutta ei tarvitse huomioida ollenkaan, että kaikessa ei sitten kuitenkaan jakseta näitä seurauksia miettiä. Sen takia tällainen on minun mielestäni niin turhaa ja aiheuttaa minussa kovaa närää niin että haluaisin erottaa itseni tuollaisista vouhottajista, vaikka pyrinkin koko ajan enemmän syömään mahdollisimman kasvispainotteisesti.

Mielestäni vegaani-ryhmät ovat oikein kivoja, silloin kun ne keskittyvät olennaiseen eli ihaniin, hyvänmakuisiin vegaaniresepteihin, keskusteluun siitä, mikä kasvimaito on kahvissa parasta ja mistä voi bongata nyhtökauraa. Mutta silloin kun paremmat ihmiset halveksuvat toisia tai uteliaat 1/4-vegaanit kyselevät, millä nimityksellä heitä voitaisiin kutsua, ollaan hakoteillä ja tekisi mieli poistaa itsensä noista ryhmistä. Mielestäni positiivisuudella, hyvien ruokien vinkkaamisella ja rohkaisemisella saavutetaan paljon enemmän kuin tiukkapipoisella arvostelulla. Mielestäni on lopputuloksen kannalta parempi, että sadasta ihmisestä 80 vähentää radikaalisti lihansyöntiä kuin se, että kaksi ihmistä syynää ruoastaan, ettei se sisällä pölyhiukkasia, jotka ovat joskus laskeutuneet itikan siipien päälle. Suuri plussa vegaaniryhmille, että niissä hyväksytään tuotteet, joissa on esimerkiksi merkintä "saattaa sisältää maitoa".

Kyllä itse ainakin, kun suurimman osan arjesta jaksan panostaa ja miettiä syömisiäni, syön vegaanisesti, enkä pyri pesco-pollovegetaristiksi, koska mielestäni ei ole sen parempi vaihtoehto syödä kalaa kuin lihaa. Vaikka sitten joku voisi kysyä, miksen itse en ole vegaani, kun näin ajattelen. En tässä ala valintojani sen enemmän ruotimaan, henkilökohtaisten ruokapreferenssien esittelyä kun tässä kritisoin, mutta sanon suoraan, että olen mukavuudenhaluinen. Joskus vain on helpompaa tilata ravintolassa kanaa kuin kysellä gluteenittoman vegaaniannoksen perään. Jos olen vierailemassa jonkun luona, joka on niin ihana ja ystävällinen, että haluaa tarjota minulle ruokaa, en ala valikoimaan ja sanomaan, etten syö tuota tai tuota, koska se on mielestäni epäkohteliasta.

Muutenkaan en ole vegaanien kanssa samaa mieltä kaikesta, ainakaan silloin kun pohditaan sitä, voiko kesällä tappaa itikoita, sillä kuitenkin on aina enemmän ja vähemmän eettisiä valintoja. Mielestäni on parempi syödä riistaa kuin tehotuotettua lihaa, vaikka tiukan vegaanimääritelmän mukaan mitään lihaa ei syödä eläinten kärsimyksen vuoksi. Olen kuitenkin silti sitä mieltä, että vapaana metsässä elänyt hirvi on viettänyt paremman elämän kuin syötäväksi tuotettu sika ja jos syön hirvenlihaa, on se vähän oikeutetumpaa kuin sianlihan syöminen. En kuitenkaan etsi tälle nimitystä ja toisten hyväksyntää, minä vain teen näin.

Kiitos ja anteeksi avautumisestani. Kertokaa mieluusti mielipiteenne aiheesta kommenttiboksiin!

Miksei minusta tule vloggaajaa

Olen viime aikoina päässyt kurkistamaan monen ihmisen elämään Snapchatin ja YouTubeen ladattujen vlogien kautta. On yhtä aikaa käsittämättömän typerää ja ultimaattisen koukuttavaa seurata tuntemattoman ihmisen arkipäivien aktiviteettejä ja pään sisältöä. Koska olen aina suuna päänä ryhtymässä kaikkeen uuteen ja kiinnostavaan, mietin välillä, pitäisikö minunkin alkaa vlogata. Päädyn kuitenkin aina kieltävään vastaukseen.

Vlogeissa yksityisestä tehdään julkista. Videoiden kautta tubettajat päästävät ihmisten katseet kotiinsa, aamupalapöytäänsä, sänkyynsä, ystäviensä luokse ja työpaikalle. Tubettajat näyttävät, mitä ruokaa he laittavat, kuinka he pesevät hampaansa ja millaisia alusvaatteita heillä on. Videoille pääsevät tai joutuvat kaverit, vanhemmat ja mummu puhelun kautta. Miten ihmiset voivat tallentaa näin yksityisiä asioita kaiken kansan nähtäväksi? Minä en voisi. Vaikka jollain tavalla pitäisin mahdollisena oman elämäni ja persoonani esille tuomista, en voisi altistaa perhettäni ja ystäviäni tämänkaltaiselle julkisuudelle.

Joskus mietin bloginkin kohdalla, paljastanko liikaa elämästäni. Jaanko ihmisille sellaisia ajatuksia, jotka pitäisi pitää oman pään sisällä. Tällä hetkellä nuo huolet lähinnä naurattavat, sillä bloggaaminen on niin kesyä vloggaamiseen verrattuna. Blogissa näkyvät vain kuvat ja teksti. Koko olemukseni ja arkipäiväinen elämäni kaikkine ryppyneineen jää blogin ulkopuolelle. Ja hyvä niin.

Vaikka itsekin olen ahkera somen kuluttaja, on silti jotenkin surullista, miten teknologia ottaa meidät haltuunsa. Käytämme tuntikausia toisten ihmisten elämän seuraamiseen, turhanpäiväisten kuvien ja videopätkien ottamiseen ja feedien selailuun. En kritisoi asiaa sinänsä, sillä kuten todettua, rakastan someja ja rentoa aikaa niiden parissa. Mutta sellaista sen pitäisi ollakin. Rentoa ja hauskaa, ei pakko. Kun katson vloggaajien videoita, näen ovien avausta, kylpyammeessa lillumista, bussiin juoksemista ja pukeutumista. Kuinka helppoa on kuvata joka toinen arkipäiväinen suoritus? Onko videoiden editoiminen ja kameralle puhuminen hauskaa jatkuvasti? Ymmärrän, että suosittujen tubettajien kohdalla kyse on työstä ja seuraajille on tuotettava säännöllisesti sisältöä. Mutta silti.

Minä haluan, että elämäni on aitoa ja että teen paljon minun mielestäni oikeita ja merkityksellisiä asioita sen sijaan, että olisin koko ajan kamera kädessä silottelemassa elämääni täydelliseksi toisten ihmisten katseille. Jos en jaksa tiskata viikkoon, en tiskaa. Minun elämäni ei ole somen kautta jaettavaa täydellisyyttä, vaan käytän ainutlaatuiset päiväni siten kuin itse haluan.

Totta kai valokuvaaminen ja videoiden tekeminen ovat itsessään hauska aktivitteeti, kunhan niille on aikaa. Esimerkiksi tämän postauksn kuvat ovat viime perjantailta, kun kävimme Antin kanssa Haukkalan uimarannalla kuvailemassa. Näimme lokkeja, joutsenia ja ihanan illan värittämän maiseman. Emme olisi välttämättä tulleet käyneeksi tuolla ilman kuvaamistarkoitusta. On myös ihanaa laittautua ja tälläytyä kuvauksia varten. Laittaa itsensä vähän erityisemmällä tavalla kuin arkipäivisin. Tällöin valokuvaaminen ja hetkien tallentaminen on mielestäni hauskaa ja erityistä. Saatan myös tehdä blogiini satunnaisesti videoita, voin kokeilla, miltä kameran mukana kantaminen tuntuu. Mutta en tekisi sitä jatkuvasti.

Tarkoitukseni ole todellakaan ole kritisoida vloggaajia, vaan nostan heille hattua. Siksi, että uskaltavat laittaa persoonansa, arkielämänsä ja heikoimmatkin hetkensä toisten näkyville, kaikkien arvosteltavaksi. Siksi, että he jaksavat kantaa kameraa mukanaan kaikkialla. Siksi, että heillä on faneja ja he yrittävät huomioida heitä parhaansa mukaan.

Se vain ei ole minua varten. Eikä kenenkään pitäisi sitä aloittaa vain siksi, että vlogit ovat pinnalla, jos se ei tunnu luontevalta. Kaikesta yksityisestä ei tarvitse tehdä julkista. Elämä ei suoritus, mutta minä haluan tehdä siitä muistettavan. Tehdä asioita, joista voi olla myöhemmin ylpeä. Tahdon opiskella, tehdä työtä, harrastaa, matkustella ja viettää aikaa ihmisten kanssa. Jos se on somen kyllästämää ja hetkien arvokkuus mitataan siinä, kuinka hienon kuvan saa Instagramiin tai miten hauskan videopätkän siitä saa Snapchatiin, pysytellään aika pinnallisissa sfääreissä. Elämä ei ole sarja suuria, tunteikkaita ja ikimuistoisia hetkiä, mutta niistä voi saada edes vähän enemmän sellaisia, jos malttaa laittaa läppärin kiinni ja laskea puhelimen kädestään.

Mieltä osoittamassa

Mä en ole eläissäni osallistunut mielenosoituksiin, joten nyt lähti rytinällä homma käyntiin, kun tänä viikonloppuna olin mukana kahdessa eri mielenilmauksessa. Lauantaipäivällä osallistuin Jotain rajaa rasismille -tapahtumaan, joka oli vastamielenosoitus Hommafoorumin järjestämään mamuvastaiseen mielenilmaukseen. Puistopuistossa oli melko rauhallinen tunnelma ja siellä kuultiin puhetta siitä, miksei rasismia saa hyväksyä. Paikalla oli noin sata ihmistä.

Enemmän kuitenkin odotin tämänpäiväistä Jyväskylän ilmastomarssia. Pariisin ilmastokokoukselta järkeviä ja tehokkaita ratkaisuja vaativat ihmiset kokoontuivat yliopiston kirjastolle, josta lähdettiin marssimaan kohti Aren aukiota. Matkalla laulettiin, huudeltiin iskulauseita ja nostettiin ilmaan vihreitä sydämiä. Ohikulkijat pysähtyivät katsomaan ja kahviloiden ikkunoissa näkyi kiinnostuneita kasvoja. Päästyämme aukiolle muodostimme ison vihreän sydämen, josta otettiin kuva. Se lähetetään nettivetoomusverkosto Avaazille, joka kokoaa kuvakollaasin ympäri maailman järjestetyistä 2000 ilmastomarssitapahtumsta.

Oli huikeaa olla osa maailmanlaajuista joukkoa, joka haluaa luonnon pelastettavan ennen kuin se on liian myöhäistä. Ja kiitokset Ilonalle ja Paavolle, jotka olivat mukana molemmissa tapahtumissa!

7 neuvoa sisäiseen kauneuteen

Blogit ovat täynnä ohjeita ja vinkkejä, joiden avulla tulla kauniiksi. On meikkausvinkkejä, treenausniksejä, ruokavalio-ohjeita, kampaustutoriaaleja ja päivän asuja. Mutta kuka auttaisi ehostamaan sisäistä kauneutta. Antaisi vinkkejä siihen, miten olla parempi ihminen itselle ja ympärillä oleville. Kuinka lopettaa täydellisyyden tavoittelu pinnallisissa asioissa ja kiinnittää huomio siihen, mitä sisällä on. Miten kehittää itseään ihmisenä. En tiedä lopullista vastausta, mutta ehkä näistä voisi lähteä liikkeelle.

Tutustu itseesi. Yhden elämän aikana ei opi tuntemaan oikeasti kovinkaan paljon ihmisiä, mutta jos tulee tutuksi yhden kanssa, se on jo hyvin. Omaa käytöstä, tunteita, haluja ja toiveita on joskus hankala ymmärtää. Joskus tulee mietittyä, miksi minä olenkaan tällainen, miksen tuollainen kuin muut. Kokeile elämässä erilaisia asioita, lähde mukaan erilaisiin haasteisiin ja projekteihin. Tunteet kyllä kertovat, mitkä päätökset olivat oikeita, millä poluilla kannattaa jatkaa ja mitkä vaihtaa joihinkin toisiin.

Hyväksy itsesi. Älä etsi hyväksyntää muualta. Se on loputon suo. Maailmasta löytyy aina ihmisiä, jotka eivät pidä sinusta. Heille olet liian lyhyt, liian hiljainen, liian lihava, liian fiksu, liian kovaääninen, liian huoleton, liian tavallinen. Etsi hyväksyntä itsestäsi. Tee asioita, joista nautit. Ole lähellä niitä ihmisiä, jotka rakastavat sinua aidosti. Älä itse etsi jatkuvasti kehostasi tai luonteestasi pikkuvikoja ja kehittämiskohteita. Jos olet johonkin asiaan tyytymätön itsessäsi, muuta se. Jos et pysty vaikuttamaan ominaisuuteen, hyväksy se osaksi sinua.

Ole avoin muita ihmisiä kohtaan. Oletko sellainen, joka osaa muutaman sekunnin ensitapaamisen jälkeen sanoa, millainen joku ihminen on ja pidätkö hänestä vai et? Minä myönnän olleeni ennen sellainen. Tein pitkälle meneviä johtopäätöksiä ihmisistä hyvinkin äkkiä. Olin hirveän kriittinen ihmisiä kohtaan. Vuosien varrella olen kuitenkin huomannut olleeni hirvittävän väärässä joidenkin ihmisten kohdalla. Kun on alusta asti avoin ihmisiä kohtaan, näyttäytyy itsekin varmasti paljon avoimempana ja miellyttävämpänä persoonana. Kun ei etsi hyväksyntää muualta, voi suhtautua ihmisiin paljon rennommin.

Tutustu mahdollisimman moniin ihmisiin. Kun tunnet paljon erilaisia ihmisiä, et vaadi keneltäkään täydellisyyttä. Kukaan yksittäinen ihminen ei tunnu onnen edellytykseltä, etkä vaadi häneltä täydellisyyttä. Lisäksi opit paljon ihmisluonnosta, maailmasta ja elämästä, kun tunnet paljon erilaisia ihmisiä eri lähtökohdista ja elämäntilanteista. Opit samalla paljon myös itsestäsi.

Aseta itsesi toisen asemaan. Monesti kuultu neuvo, joka on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Tee muille niin kuin toivoisit itselleni tehtävän on periaatteena hieno ja helposti hyväksyttävä, mutta käytännössä voikin olla hankalampaa. On vaikea antaa muille asioita ja etuja, kun tuntuu, ettei niitä saa itsekään. Oma etu pitäisi kuitenkin pystyä unohtamaan ja iloita siitä, että toiset saavat.

Älä vertaile itseäsi muihin. Aina on olemassa joku kauniimpi, laihempi, rikkaampi, lahjakkaampi ja menestyneempi ihminen kuin sinä. Jollakin mittapuulla katsottuna kadehdittavaksi koetut henkilö ei välttämättä ole niin hyvä muilla elämän osa-alueilla. Sinulla on omat vahvuutesi ja hyvät puolesi. Kun keskityt vain itsesi kehittämiseen ja omiin ominaisuuksiisi, säästät paljon energiaa ja olet tyytyväisempi omaan elämääsi.

Matkaile. Silloin opit uutta paitsi muista maista ja itsestäsi, myös ylipäänsä ihmisyydestä. Mielestäni sisäisen kauneuden pilaa helpoiten täydellisyyden tavoittelu ja inhimillisyyden unohtaminen. Kun näkee erilaisia paikkoja ja tilanteita, ymmärtää, ettei elämässä tärkeintä ole täydellisyyteen pyrkiminen, vaan elämä itsessään. Omat tavat saattavat tuntua naurettavilta ja alkaa ymmärtää sen, kuinka erilaiset vaatimukset ja pakot ovatkin todellisuudessa ihmsiten aikaansaamia ajatusmalleja, joita voi rikkoa ja muuttaa.

Kiinnitä muutaman seuraavan päivän erityisesti huomiota omiin ajatuksiisi ja peilaa näitä neuvoja niihin. Monet ajatuksemme ja niissä piilevät vaatimukset tuntuvat pakottavilta, mutta niitä on mahdollista vastustaa. Kannttaa pohtia, mikä tekeminen ja elämäntapa on itsensä mielestä nautittavaa ja toteuttaa niitä sen sijaan, että yrittäisi luoda täydellistä ulkokuorta. Loppujen lopuksi sisäinen kaunes tekee meidät paljon onnellisemmiksi kuin ulkoinen loisto.

#kutsuelämää

Mä en ole osallistunut vielä Lukiolaisten liiton kampanjaan kuin kommentoimalla joihinkin aiheeseen liittyviin päivityksiin. En ole ruksannut yli pahoja sanoja, tippa linssissä muistellut kouluaikojani ja kirjoittanut ylevästi, katkeruuden sävyttämällä määrätietoisuudella siitä, kuinka väärin kiusaaminen on. Mä en ole jättänyt tätä tekemättä siksi, etten välittäisi. En siksi, ettei kiinnostaisi. En siksi, että vähättelisin kiusaamista. Vaan siksi, etten tiedä, onko minua kiusattu.

En tiedä, oliko se kiusaamista, kun ala-asteella luokan tytöt katsoivat minua kieroon ja välttelivät. Kun melkein aina olin jotenkin kuitenkin mukana. Kun vihasin sitä, että urheilulliset, sorjat ja somat tyttöset hyppivät kuin gasellit ja minä kömpelö pulliainen kompastuin aina ja jouduin pyörittämään narua välitunti toisensa jälkeen. Kun kuitenkin värileikki oli ihan kivaa. Vaikka en käynytkään tallilla tai jumppakerhossa, enkä tajunnut niistä mitään. Kun kuitenkin luokan söpö hurmurihäirikköpoika katsoi minua välillä pidempään kuin muita. Kun kaverin kanssa ”rällittiin” opelle poikien kuulapyssyleikistä luokassa ja löysin seuraavana päivänä kengästäni poikamaisen suttuisella käsialalla kirjoitetun uhkauslappusen.

Oliko se kiusaamista, kun yksi ainoista kavereistani alkoi vältellä minua ala-asteen lopulla. Liikkua toisten tyttöjen kanssa, niiden paljon siistimpien. Oliko se kiusaamisen syytä, kun jossain vaiheessa vihasin ja pelkäsin kouluun menoa, koska olin siellä niin yksinäinen. Itkin iltaisin, sillä ajattelin olevani huonompi ja jotenkin vääränlainen, kun en sopeutunut porukkaan, en saanut ääntäni kuuluviin, tunsin olevani niin erilainen ja mitätön toisten silmissä, pelkkää ilmaa. Kun kuitenkin yksi niistä siisteistä tytöistä eräänä päivänä valitteli mulle, kuinka se on tuntenut olonsa ulkopuoliseksi. Kun kuitenkin lopulta se välttelemään aloittanut kaveri päätyi takaisin minun luo.

Oliko se kiusaamista, kun yläasteella porukat vihasivat toisiaan. Katsoivat kieroon, puhuivat toisistaan. Minusta puhuttiin pahaa, mutta niin puhuttiin kaikista muistakin. Niin varmasti tein minäkin. Oliko se kiusaamista, kun en halunnut herättää huomiota niissä luokan häiriintyneissä pojissa ja tytöissä, jotka käytöksellään yrittivät ilmaista oman elämänsä vääryyksiä. Kun kuitenkin aina viittasin äidinkielen tunnilla ja lausuin ääneen, ylpeydellä niin monikon kuin yksikönkin potentiaalin preesensit. Kun kukaan ei sanonut koskaan minulle mitään ääneen, vaikka tunsin ilmassa roikkuneet käsitykset ja näkemykset minusta. Kun ne jonain iltapäivänä tiivistyivät sanoiksi ”kai se on tuonne luokan eteen mentävä, kun ei tuo yksi uskalla” minun jököttäessä luokan nurkassa kävelykeppien kanssa. Kun en eräänä aamuna tunnin aloituksessa noussut seisomaan ja opettajan kivahtaessa kysymyksen ”onko sinun perse liimattuna penkkiin kiinni” minua kuitenkin puolustettiin. Ei kai se nouse, kun sillä on kepit!

Oliko se kiusaamisen syytä, kun kasilla aloin tuntea samoin kuin pari vuotta takaperin. Jännitin iltaisin kouluun menoa, koska kukaan ei edes tervehtinyt minua siellä. Olin jälleen pelkkää ilmaa. Yksinäisyys puristi kurkkua päivä toisensa jälkeen ja muutuin koko ajan pienemmäksi ja mitättömämmäksi niin muiden kuin lopulta myös itseni silmissä. Mutta kun kuitenkin sitten jonain päivänä keräsin sisuni ja päätin tehdä muutoksen. Hylkäsin minun yli katsoneet tytöt ja hankin uusia ystäviä. Ja minä löysin ihmisiä, joiden kanssa minulla oli oikeasti hauskaa. Joiden kanssa olin samalla aaltopituudella. Jotka kuuntelivat minua. Joiden kanssa uskalsin nauraa ääneen. Joiden ansiosta ysiluokka on muistoissani edelleenkin yksi parhaimmista vuosista ikinä.

Oliko se kiusaamista, kun lukiossa samat vanhat porukat olivat kasassa jälleen. Kun minä ja kaveri huijasimme haluavamme opiskella kemiaa, jotta pääsimme toiselle luokalle, eroon siitä porukasta, josta huokui silkkaa halveksuntaa meitä kohtaan. Oliko se kiusaamista, kun tämä samainen kaveri myöhemmin etäänyi ja etääntyi, muuttui kuin toiseksi ja mietin mielessäni, miten tässä taas kävi näin. Kuitenkin kun minulla oli ystäviä vaikka kuinka paljon. Ja heidän kanssaan oli ihan hirveän hauskaa.

Minua ei haukuttu ääneen, minuun ei käyty käsiksi, minua ei pilkattu, minun tavaroihin ei koskettu. Minä olin välillä kriiseissä, inhosin itseäni ja vihasin kouluun menoa, koska olin niin yksinäinen ja aistin ilmapiirin, jonka mukaan minä en ollut oikeanlainen. En ikinä ollut siisteissä porukoissa ja minua katsottiin kieroon. Mutta oliko se kiusaamista? Nyt voin kai sanoa sen. Minä en usko, että se oli kiusaamista. Nuo muistot sattuvat, välillä miltei raastavat, yrittävät varmasti vieläkin tasaisin väliajoin vetää itsetuntoani lokaan. Ne eivät ole kuitenkaan mitenkään ainutlaatuisia. Sellaista siitä tulee, kun useat hirveässä elämänvaiheessa olevat kootaan samaan laitokseen luomaan jonkinlaista käsitystä itsestään ja maailmasta, kaivamaan jostain olemattomuudesta itsetunnon palasia ja luomaan niistä minuuttaan, kuka milläkin tavalla. Enemmän tai vähemmän toisia satuttaen. Eikä kaikki se ole kiusaamista sanan todellisessa merkityksessä.

Olen siis kärsinyt. Miettinyt pääni puhki, mikä minussa on vialla. Miten voisinkaan muuttua, tulla erilaiseksi, tulla heidän kaltaisekseen. Sitä ajatusta olen jauhanut mielessäni lukemattomia kertoja. Kuitenkin minulta on aina löytynyt sisua, taistelutahtoa ja uskoa tulevaisuuteen. Olen osannut olla välittämättä liikaa. Olen ollut määrätietoinen. Enkä kuitenkaan lopulta ole koskaan ollut täysin yksin. Yksinäisyys on helpottanut aina, vaikka se vieläkin joskus yrittää nostaa päätään pääni sisällä. Mutta lopulta kaiken sen moskan ansiosta olen oppinut paljon. Ne ihmiset, joiden kanssa en aikoinani tullut toimeen, eivät olleet minua varten. He ei eivät kiusanneet, he vain olivat vääränlaisia – minulle. Elämässä ei aina kohtaa heti niitä oikeita ihmisä. Ja sellaista se on edelleen, en minä nykyäänkään ystävysty kaikkiin, joiden kanssa olen tekemisissä. Minä tutustun ihmisiin, jotkut jäävät lyhyemmiksi tuttavuuksiksi, toisista tulee pidemmän ajan matkakumppaneita. Eämä on jatkuvaa seilaamista ihmisten keskellä ja oman paikkansa löytämistä. Pienempänä sitä ei tajunnut, vian luuli olevan itsessään. Sittemmin syytti niitä toisia. Nyt sen tietää. Vika on tässä maailmassa.

Koin aikoinani paljon ikäviä asioita, joten kyllä minä voisin katkeroitua ja tuoda itseni esille kiusattuna. Mutta en tehnyt sitä, koska en halunnut tässä asiassa huomiota itselleni. Koska se olisi tuntunut pilkanteolta niille, joita oikeasti on kiusattu, nöyryytetty, vainottu, piinattu päivästä toiseen. Koska mieluummin minä haluan nostaa heille hattua. Arvostaa ja kunnioittaa sitä, että he ovat selvinneet ja heillä on ollut voimaa jatkaa eteenpäin kaikesta siitä huolimatta.

Minua kun on ravistellut vain maailma – näkemään kaiken oikeasti arvokkaan.

Minä olen nainen

Minä olen nainen. Minun pitäisi olla kaunis ja laiha. Siro ja suloinen, nätti ja näpsäkkä. Minä painan 74 kiloa. En ole hirveän lihava, mutta en varmaan nykypäivän kauneusihanteisiinkaan mahdu.

Minä voisin kyllä ryhtyä syömälakkoon ja juosta kuin heikkopää. Voisin käydä salilla kuutena päivänä viikossa, väsyttää itseni loppuun ja luopua sosiaalisesta elämästä. Mutta minä en tahdo. Minulle tärkeintä tässä elämässä ei ole se, minkä numeron näen puntarilla tai montako senttiä jalkojeni ympärys on. Kuten aiemminkin totesin, olen nainen, joten luonnollisesti olen kiinnostunut ulkonäöstäni ja omasta olemuksestani. Loppujen lopuksi siinäkin numerot ovat kuitenkin vain sivuseikka. Kauneutta on itsevarmuus, omaan itseensä panostaminen niin sisäisesti kuin ulkoisestikin, onnellisuus ja tyytyväisyys elämään. Tikkujalat ja ihon läpi törröttävät luunpäät tuskin sen sijaan ovat esteettinen näky.

Voisinhan minä muuttua laihaksi, jos se olisi mahdollista noin vain. Olisin solakka ja litteävatsainen. Rasvaton ja kiinteä. Nätti kukkakeppi. Mutta olisinko minä silloin juuri minä? Olisinko tällainen ja suhtauduttaisiinko minuun näin? Saatanhan minä haluta ensi viikolla kovemmin, mennä salille joka päivä töiden jälkeen ja lopettaa rasvan ja sokerin nauttimisen. Mutta entä sitten, muuttuisiko elämäni siitä loppujen lopuksi sen kummemmaksi.

Minä treenasin syksyllä melko paljon. Söinkin terveellisesti ja vähän, numero vaa'alla pieneni. Sen huomasi ystävätkin. Yksi heistä sanoi minulle: vaikka sä oletkin nyt laihempi, niin silti sä olet sama ihminen. Pysähdyin miettimään. Niinhän minä olin.

Minä rakastan monia ihmisiä. Luulisin, että jokunen rakastaa myös takaisin. Enkä usko, että se rakkaus on riippuvainen numeroista. Toki jos minä alkaisin paisua donitsipalleroksi, voisi joku siitä huomauttaa ja sanoa, että nyt ei olla oikealla tiellä. Mutta ei siinäkään lopulta olisi kyse numeroista, vaan minun hyvinvoinnistani. Minä arvostan monia ihmisiä, mutta se ei johdu siitä, että he näyttäisivät tietynlaiselta tai heidän puntarissaan olisi tietty numero. Vaan siitä, että he ovat ihania ihmisiä, minulla on hauskaa heidän kanssaan, heissä on pala minua. Siksi he ovat ystäviäni.

Enkä kirjoittanut tätä siksi, että voisin tämän jälkeen vetäytyä peiton alle karkkipussien ja sipsisäkkien kanssa hyvällä omatunnolla. Sen sijaan olen Saksan reissun jälkeen pyrkinyt syömään taas terveellisemmin ja jättämään herkkujen syönnin vähemmälle. Puolen vuoden salimaksunkin aion maksaa. Minä kirjoitin tämän siksi, että luin Muuttolintuja syksyllä -blogin postauksen ja aloin ajatella. Ja tajusin, kuinka sairas meidän ajattelumaailmamme kauneuden suhteen nykyään todella onkaan.

Tulin surulliseksi.

Paineiden alla

Nimeni on Krista. Olen 20-vuotias, parin viikon päästä 21. Opiskelen kolmatta vuotta yliopistossa. Olen suorittanut 141 opintopistettä. Olen noin noin 160 cm pitkä. Asun Jyväskylän Kortepohjassa.

Mutta kuka minä oikeasti olen? Jos pitäisi yhtään syvemmin paneutua aiheeseen, en osaisi vastata. Käsitykseni itsestäni on joka päivä erilainen, niin kuin päivä itsessäänkin on. Negatiivisia puolia löytyy varmaankin poikkeuksetta joka päivä. Olen laiska, vyötäröllä näkyy muutama ylimääräinen kilo, en vietä tarpeeksi aikaa tiettyjen ihmisten kanssa, kun vietän aikaa heidän kanssaan en osaa käyttäytyä oikein, en panosta tarpeeksi opiskeluun, ajattelen liikaa asioita, minulla ei ole tarpeeksi itsekuria, hiukset ovat liian lyhyet, kulutan omalta osaltani liian paljon rajallisia luonnonvaroja, nilkka on kipeä, en arvosta tarpeeksi tämänhetkistä elämääni ja ai niin, sekin yksi essee on vielä kirjoittamatta. Onko tämä tuttua? Mielessä jatkuvat itsesyytökset, tekemättömien asioiden loputon lista ja epäkohdat ulkomuodossa ja luonteessa.

Joka tuutista toitotetaan ja tuputetaan, että systeemissä on vikaa ja yhteiskunta asettaa liian kovat paineet, joiden alle pienet ihmisraukat musertuvat. Minä en ole koskaan täysin tajunnut ja allekirjoittanut tätä väitettä. Sittenkö kaikki olisi hyvin, jos ei olisi pakko mennä joka päivä kouluun tai töihin. Voisi jäädä joka toinen päivä nukkumaan kotiin, kun ei vaan jaksa tai huvita. Ettei tarvitsisi yhtään miettiä miltä näyttää tai kuinka voi. Voisi jäädä viikoksi peiton alle makailemaan ja tilata pizzan toisensa perään. Tuijottaa televisiota ja täyttää itsensä rasvalla ja lisäaineilla.

En tokikaan väitä, että länsimainen yhteiskunta ja kulttuuri olisivat läpeensä hyviä ja että tämä tapa järjestää elämä ja ajatusmallit olisivat aina niitä kaikkein ihanteellisimpia, mutta uskon että ihmisen itsensä ajatuksilla ja asenteilla on suuri merkitys siinä, kuinka elämä sujuu ja luonnistuu. Jos päivästä toiseen kyllästää mielensä ajatuksilla, ettei kelpaa ja vähintäänkin kaikki on huonosti ja niiden pitäisi muuttua, kyllä alkaa nähdä vikaa vaikka missä. Systeemissä. Omassa naamassa.

Haluan olla hieman kapinallinen. En yhteiskuntaa vastaan, vaan sitä miten ihmiset asioista ajattelevat. Ja yhteiskunnanhan muodostamme me ihmiset. Me, jotka ajattelemme tietyillä tavoilla ja levitämme sitä ajattelutapaa ympärillemme. Meidän pitäisi höllentää otetta. Olla armollisempia itsellemme. Kääntää katse epäkohdista onnistumisiin. Pieniinkin. Sillä itse en ainakaan toista ihmistä katsellessani yritä etsiä siitä heikkouksia; miettiä miten väärin se on minkäkin asian hoitanut ja kuinka paljon paremmin se voisi elämänsä järjestää, vaan mietin että siinä on toinen ihminen. Luuta, lihaa ja elämää suurempia tunteita. Samaa olen minäkin.

Kuitenkin monet meistä ovat elämänsä aikana tehneet ihan hirveästi asioita, ponnistelleet ja suomalaisella sisulla saavuttaneet asioita joiden tavoittelu ei ole ollut helppoa. Minäkin olen kohta kuudentoista vuoden ajan käynyt koulua ja opiskellut, ollut mukana jos jonkilaisissa harrastusjutuissa, kirjoittanut toisen kanssa romaanin, maalannut, piirtänyt ja kirjoittanut jotta tekisin luovia asioita, tehnyt yhdeksän kuukautta toimittajan hommia, kerännyt muutakin työkokemusta, olen kustantamassa kirjaa, lukenut uutisia, lehtiä, blogeja ja kirjoja jotta ymmärtäisin paremmin tätä maailmaa sekä käynyt leikkauksissa ja lääkärissä lukemattomia kertoja, harrastanut liikuntaa ja kuntoillua, jotta tulisin ja olisin terve. Tietysti olen myös ollut läheisten ja rakkaiden ihmisten kanssa, nauttinut, hölmöillyt, ollut vain ja ollut onnellinen. Kaikki tämä on mahtunut elämääni. Niin hyödyllisten kuin niin sanotusti hyödyttömämpienkin asioiden tekeminen. Kaikki on yhtä lailla tärkeää.

Joskus täytyy myös hyväksyä itsensä sellaisena kuin on ja antaa itselleen lupa olla onnellinen.