Riittämättömyydestä

17.6.19

Tuntuuko sinusta joskus siltä, että arvotat itseäsi pelkästään suoritustesi perusteella? Että jos et saakaan aikaiseksi jotakin, koet valtavaa epäonnistumisen tunnetta. Jos jokin asia jää tekemättä, se vaivaa sinua, etkä saa mielenrauhaa. Tämä on varmasti hyvin yleistä, vaikka emme ehkä aina haluaisi itsellemme sitä myöntääkään.

Viime kuukausien aikana olen kamppaillut tämän teeman parissa hirveän paljon. Olenko arvokas, jos en käy töissä ja tienaa rahaa ja saa asioita aikaiseksi? Totta kai olen. Tiedostan kyllä omien ajatusteni typeryyden, mutta samaan aikaan silti vähättelen itseäni jatkuvasti. En käy kokoaikatöissä, joten olen vain taakkana muille. En saanut tehtyä tänäänkään edes kotitöitäkään, vaikka olen kotona koko ajan. En saanut aloitettua sitä ompeluprojektiakaan, mitä piti.

Mistä ihmeestä nämä ajatukset tulevat? Uskon, että ne tulevat sekä ulkoa että sisältä. Ympärilläni on ihmisiä, jotka saavat valtavasti asioita aikaan, ovat tehokkaita ja etenevät elämässään. Toisaalta voisin olla välittämättä kaikesta ulkopuolisesta, mutta olen myös luonteeltani vaativa ja kunnianhimoinen, eikä minulle sovi kotona oleilu. En minä innostu kotitöiden tekemisestä ja Netflixin tuijottamisesta 8 tunnin verran päivässä. Vaatimukset tulevat siis myös sisältäni.


En mielestäni aina ole ollut niin vaativa itselleni. Peruskoulussa pärjäsin opinnoissa suhteellisen hyvin, mutta en silloin stressannut niin paljon, sillä monet asiat koulussa tuntuivat melko helpoilta. Lukioon siirtymisessä tapahtui muutos. Opiskeltavaa oli enemmän ja se oli vaikeampaa. Koska olin jo peruskoulussa oppinut tunnolliseen läksyjentekoon ja lukemiseen, pärjäsin lukiossakin hyvin. Silloin mukaan astui kuitenkin stressi. Sain hyviä arvosanoja, mutta se vaati jo huomattavasti enemmän aikaa ja vaivaa. Joissakin oppiaineissa sain lukion alun ajan kursseista kymppejä. Aloin miettimään, että minun on jatkossakin saatava kursseista parhaat arvosanat, jotta todistuksessa olisi nätti rivi kymppejä näiden tiettyjen aineiden kohdalla. Kerran sain historian kokeesta seiskan ja kurssiarvosanaksi kasin ja mietin ihan tosissani, että minun pitäisi uusia koe, jotta saisin kympin kurssiarvosanaksi. Onneksi äitini takoi silloin järkeä päähäni, etten moiseen typeryyteen ryhtyisi. Koeviikot olivat aina stressaavaa aikaa, sillä vaikka tunnollinen oppilas olinkin, luin kokeisiin yleensä vain edellisenä yhtenä tai kahtena päivänä ja se tarkoitti sitä, että luettavaa oli sadasta pariin sataa sivua päivässä. Olin aina ihan järkyttävän stressaantunut, kun oli koeviikko, sillä minun oli pakko lukea koealueet sanasta sanaan. Muistan joskus nähneeni sekavia uniakin lukemistani teemoista, niin paljon minä niitä mietin ja stressasin.


Lukiotodistukseni toki on hyvä, siellä on paljon hyviä arvosanoja. Jotain lukion päätyttyä kuitenkin ymmärsin. Tajusin, etten voinut jatkaa samalla tavalla yliopistossa suomen kielen opinnoissani. Arvosanojen täydelliset rivit eivät olleet kaiken sen stressin arvoista. Yliopiston alussa kaikki olikin hyvin hämmentävää, kun muutin ensimmäisen kerran elämässäni, heti eri paikkakunnalle ja omaan asuntoon. Elämänmuutos oli kova pala ja se vei huomiota ja energiaa perfektionistiselta opiskelulta. Jossain vaiheessa olin aika epämotivoitunut opintoja kohtaan ja luistelin joitakin kursseja läpi aikamoisen vähällä panostuksella, josta osasin olla vähän ylpeäkin. Ero perfektionistiseen lukio-opiskeluun oli valtava.

Kun vaihdoin alaa yhteiskuntapolitiikalle ja huomasin taas saavani parempia arvosanoja, koska opiskeltavat aiheet olivat niin mielenkiintoisia, alkoi tuttu perfektionismi nostaa taas päätään. Alkuperäiset tavoitteeni esimerkiksi gradun suhteen eivät olleet kovin korkealla, mutta koska prosessi levähti heti alkuun niin mittavaksi, lopulta omistin itseni gradulle täysin. Arvosanat nousivat loppua kohden opintosuoritusotteessani. En osannut viedä opintoja loppuun kovinkaan lunkisti. Todistus näyttää aika hyvältä muutamia huonoja arvosanoja lukuun ottamatta. Osaan edelleenkin olla niistä vähän ylpeä.


Entäpä elämäni nyt? Olen kotona päivät pitkät, eikä minulla ole gradua, opintoja tai kokoaikaista työtä, johon suunnata rasittavan sinnikästä perfektionismiani ja olen hukassa. Miksi? Enkö voisi vain olla ja nauttia elämästä? Käyttää sopivasti aikaa työ- ja vapaaehtoisjuttuihin, blogin kirjoittamiseen, liikkumiseen ja muuten olla vain rennosti. Jossain vaiheessa kevättä onnistuinkin tässä. Kun suunnitelmat muuttuvat ja heittelevät, en osaa taas ollenkaan olla rauhassa.

Perfektionistinen olen monessa asiassa, mutta en kärsivällisyydessä. Ehkä minun tulisikin oppia tästä ajasta jotakin oleellista. Aina ei tarvitse suorittaa, aina ei tarvitse loistaa, aina ei tarvitse tehdä enempää kuin mihin oikeastan kykenisikään. Ihmiselläkin on omat aikansa tehdä ja omat aikansa levätä, mutta oman kehon kuuntelemiseen ei nykyään kaikilla ole mahdollisuutta. Minun on otettava tämä aika opetteluna ja mahdollisuutena pitkään lepoon, kunhan vain saisin taas rauhoitettua sekavan pääni. Nyt on kuitenkin kesä kauneimmillaan, joten pitäisi pysähtyä ja nauttia siitä. Nauttia tästä hetkestä juuri sellaisena kuin se on, ilman arvottamista.

Minä olen täydellinen juuri tällaisena. 

Huh. Siinäpä pala purtavaksi tällaiselle perfektionistille.

Metsässä

14.6.19


Tulin mökille luonnon rauhaan. Oli pakko päästä hetkeksi pois hälinästä. Siitä jokapäiväisestä kiireestä ja kaaoksesta, joka alkoi tuntumaan taas hivenen ahdistavammalta, kun en ollut osa sitä. Kun opiskelee tai käy töissä, juoksee jokapäiväisessä pyörässä nousuineen ja laskuineen, sama sykli toistuu päivästä toiseen. Kun ei ole itse mukana juoksemassa tuossa pyörässä, katsoo sitä kaikkea vähän ihmetellen. Kuin maailma liikkuisi ohi pikakelauksella ja itse normaalilla nopeudella. Joskus eri nopeudella liikkuessaan katsoo ympärilleen uteliaana, välillä taas kyllästyneenä kaivaten rauhaa.

Rakastan luontoa. Jos pitäisi valita joku itseä kuvaava elementti, minulla se olisi metsä. Metsä on ollut tavalla tai toisella aina läsnä elämässäni. Parin Jyväskylän kodin aikoina en asunut lähellä metsää, mutta jälleen Vantaalla talomme sijaitsee aivan metsän vieressä. Metsä on nykyään erityisesti paikka, jossa puhdistun. Niin henkisesti kuin fyysisesti. Metsässä ilma on raikasta, siellä ei ole hometta, kemikaaleja, pölyä tai pakokaasua. Välillä puut ja kukat saattavat kukkia tyrmäävän tuoksuisina, mutta yleensä metsässä on raikasta. Ilmaa, joka puhdistaa ja parantaa.

En muista, milloin olen yöpynyt viimeksi metsässä. Ehkäpä kuutisen vuotta sitten kesällä. Lapsena olin partiossa ja silloin yövyimme leireillä teltassa. Olen nukkunut yhden yön myös laavussa talvipakkasella. Olisi mukava taas jossain vaiheessa pystyttää teltta ja nukkua metsässä. Tuntea yön eri vaiheet ohuen kankaan läpi ja herätä virkistyneenä mutta vähän väsyneenä tavallisesta poikkeavan yön jälkeen.

Nyt en nuku teltassa, vaan olen mökillä. Kun astun ovesta ulos, olen metsässä. Kun haluan vessaan, on minun käveltävä sinne polkua pitkin. Jos haluan ulkoilemaan luonnon helmaan, sen kun lähden kuistilta haluamaani suuntaan. Täällä olen aina virkistynyt. Silloinkin, kun en vielä tiennyt, mitä ihme minua oikein vaivaa ja miten saisin oloani parannettua. Nytkin, kun tasan tarkkaan tiedän, mikä minua vaivaa ja miten saan oloani parannettua. Täällä. Täällä minä saan oloani parannettua.

Pysähdys

10.6.19


Joku jäi junan alle. Joko sattui vahinko, jossa iloissaan ja suruissaan eteenpäin kulkenut elämä päättyi aivan yhtäkkiä tai epätoivoisen teon myötä yksi onneton poistui keskuudestamme. Olin kulkemassa junaan kiireellä, vihaisena ja surullisena, viimeiset askelet juosten. Peläten, että taas yksi asia lipuu silmieni edestä ohi, vaikka kuinka ponnistelisin ja tarpoisin eteenpäin.

Ehdin junaan kuitenkin hyvin. Eikä se liikkunutkaan. Istuin penkillä melkein tyhjässä junassa ja kuuntelin kuulutusta, jossa kerrottiin junan myöhästymisen syystä. Tuli typerä olo. Tuntui kuin kaikki olisi pysähtynyt hetkeksi. Jonkun elämä päättyi juuri. Sen vuoksi kolme I-junaa seisoo raiteilla kyydissään ihmisiä, jotka juoksevat ja kiirehtivät ja kulkevat päämääriinsä paljoa sen syvällisempiä miettimättä. Istun hetken aikaa ja mietin, lähdenkö pois. Moni nousee penkeistään tai ottaa polkupyöränsä ja poistuu junasta. Niin minäkin. Seison ulkona typertyneenä siitä, kuinka surullinen ja vihainen olen niin turhaan ja miettien, minne menen seuraavaksi ja miksi.

Pyörin hetken aikaa asemalla ja kävelen lähimmälle bussipysäkille. Siellä pysähtyvät bussit eivät kulje Helsingin keskustaan, joten lähden kävelemään tutun 411:n pysäkille. Bussi saapuu pian ja joudun seisomaan käytävällä, koska se on niin täynnä toiselta asemalta kyytiin nousseita, jotka eivät päässeet kulkemaan junalla. Bussi on harvoin noin täynnä. Pääsen piakkoin kuitenkin istumaan, sillä jostain syystä yksi paikka ei kelpaa kenellekään. Istun täpötäydessä bussissa, joka liikkuu kohtalaisen jouhevasti, kunnes Mannerheimintien ruuhkat saavat bussin kiihdyttelemään ja jarruttelemaan niin pahasti, että vieressäni istuva herrashenkilö alkaa kiroilla, ja nousen pois kyydistä. Bongaan pikaruokalan ja tilaan kasvisburgerin. Täällä olen ja kirjoitan tätä tekstiä, koska olen niin hämmentynyt. Yksi pieni teko muutti minun päiväni kulkua suunnitelmineen kuten varmasti monien muidenkin. Elämä päättyi, mutta toisille se merkitsee myöhästymistä, tapaamisen perumista tai hiljaa suupielistä syljettyjä kirosanoja. Elämä on iso dominopeli, jossa yhden palan kaatuminen aiheuttaa vyöryn suuntiin ja toisiin. Yhdet seuraukset ovat isompia, toiset pienempiä.

Tätä olen aina miettinyt, kun olen sanonut, ettei minulla oikeasti ole mitään hätää. Vaikka olisin kuinka vihainen tai surullinen, tiedostan, että loppujen lopuksi kaikki on ihan hyvin. Minä en maannut junanraiteilla Pohjois-Haagassa. Kunpa vain pystyisi hyväksymään tilanteen sellaisena kuin se on, kaikkine hyvine ja huonoine puolineen. Tällä hetkellä olen tässä, kirjoittamassa postausta kuivuneet kyyneleet silmissäni meluisassa pikaruokalassa. Jos osaisin olla armollinen ja hyväksyvä, ajattelisin, että tässä minun kuuluu nyt olla. Mutta yritän taistella ja pyristellä, mietin, kuinka minun pitäisi olla siellä tai täällä tai tuolla ja minun pitäisi olla tehnyt sitä tai tätä tai tuota. Mutta tässä minä olen. Ehkä junan piti pysähtyä, ehkä minun piti ymmärtää.

Minun on oltava juuri tässä juuri nyt.

Huhtikuisia tunnelmia

10.6.19

Pyyhitään pölyt blogin päältä ja laitetaan naputellen. Meikän elämä on ollut niin karmeaa kaaosta viime viikot, ettei taas mitään järkeä. Sain vihdoin ja viimein työpaikan, mutta en pystynytkään työskentelemään siellä homealtistukseni takia, joten viime päivät pääni sisässä on liikuttu aika syvissä vesissä. Miten tässä näin kävi? Pystynkö työskentelemään missään? Miten saan fyysisen kunnon taas paremmaksi? Miten saan mielialan paranemaan edes hitusen?

Valmistuin joulukuussa, mutta käytännössä viime marraskuun puolivälistä olen ollut vailla työ- tai opiskeluvelvollisuuksia. Ymmärrän, että on ollut minulle hyväksi, kun olen saanut levätä pitkään, mutta samalla on turhauttanut niin paljon, kun ei ole säännöllistä rytmiä ja mielekästä päivittäistä tekemistä, joka loisi tunteen siitä, että olen tarpeellinen ja että pystyn ja jaksan tehdä asioita. Nyt olen taas keskellä tuota mitättömyyden tunnetta ja samalla ruumiini oireilee taas kaikelle. Tuntuu, että ei ole energiaa nousta taas tämänkin kuopan pohjalta. Vihaan kuitenkin niin paljon sitä kyllästymisen ja henkisen väsymisen tunnetta, jota tällä hetkellä koen ja juteltuani äidin kanssa miljoonannessa pitkässä puhelussa, joita on viime viikkoina kertynyt, kirjoittamisesta ja siitä, miten se voisi olla yksi tulevaisuuden mahdollisuuksistani, jos toimistoura ei näistä minulle siunatuista syistä johtuen mitenkään minulle soveltuisi. Tunsin pienen, liian kauan kadoksissa olleen inspiraation kipinän ja aloin haaveilla niin kirjan kuin väitöstutkimuksenkin tekemisestä. En aloita tänään enkä ensi viikollakaan kumpaakaan näistä, mutta minulle syttyi halu kirjoittaa jälleen. Olen kirjoittanut viime aikoina aivan liian vähän siihen nähden, kuinka rakasta kirjoittaminen minulle onkaan ja siksi päätin, että saakeli nyt minä kirjoitan edes viime aikojen kuulumisia tänne blogiini, jos ei muuta. On pakko saada blogipostauksen verran aikaan tekstiä, jos edes etäisesti haaveilee väitöskirjan tekemisestä.

Siksi olen täällä ja aion kertoa teille huhtikuun lopun kivoista jutuista, jotka ovat jääneet aiemmin raportoimatta ja jotka toivottavasti kertovat myös tällä hetkellä aivan liian synkin filttereiden elämääni suodattavalle mielelleni, että paljon hyvää on tapahtunut ja paljon hyvää tulee vielä tapahtumaan, aivan varmasti!

Pääsiäisen aikaan vietin aivan ihania päiviä äidin, Villen, Antin ja sukulaisteni kanssa. Oli ihana nähdä pääsiäissunnuntaina serkkuja, tätejä ja muita sukulaisia pitkästä aikaa. Vietimme aikaa Itiksen kauppoja kierrellen, yhteisen illallisen merkeissä ja kävimme tutustumassa sukuun kuuluvan miekkosen uudenkarheisiin hierontatiloihin ja kahvittelimme hänen ja puolisonsa nätisti sisustetussa kodissa Roihuvuoressa. Pääsiäismaanantaina kiertelimme äidin, Villen ja Antin kanssa eri paikoissa Helsingissä ja viimeiseksi menimme ihmettelemään Suomenlinnaa.


Vappua edeltävällä viikolla matkasin Jyväskylään ja osallistuin YKP-kavereiden kanssa vappuapproon, jossa oli ihan huisin hauskaa! Samalla viikolla myös juhlistimme kaikkia niitä ystäväporukkamme jäseniä, jotka olivat saaneet kandintutkintonsa valmiiksi. Olen niin ylpeä heistä kaikista! ❤ Vastahan me aloitimme yhteiskuntapolitiikan fukseina ja nyt suurin osa on jo hyvää vauhtia tekemässä maisteriopintoja. Niin se aika rientää!


Juhlien jälkeen menin Pihtiputaalle mökille loppuviikoksi rauhoittumaan ja parantelemaan kevätflunssaani. Mökillä on aina niin hyvä olla ja sinne suuntaan tulevallakin viikolla keräämään voimia ja nauttimaan kesäisestä luonnosta. ❤ Vappuaattona palasin Jyväskylään viettämään opiskelijavappua, vaikka en enää opiskelija olekaan. Oli kuitenkin kiva viettää juhlapäiviä rakkaiden ystävien kanssa, vaikka olikin samaan aikaan aika hassu olo. Olin seitsemän ja puolen vuoden ajan osa tuota suurta yliopistoyhteisöä, sen arkea ja juhlaa ja enää en yhtäkkiä kuulukaan siihen, vaan elämässä pitäisi olla meneillään jo ihan muut jutut. Mutta niitä ei vain ole. Totta kai olen onnellinen siitä, että on ollut vielä aikaa olla opiskelijakavereiden kanssa, koska ei voi tietää, miten aika ja jaksaminen riittää siihen tulevaisuudessa, kun olen työelämässä. Toivottavasti jaksamista riittää myös tärkeimpiin asioihin!


Olipas samaan aikaan mukavaa ja hirvittävän vaikeaa saada tämä postaus aikaiseksi. Tuntuu, että olen jotenkin viime aikojen saatossa vieraantunut siitä, että jakaisin omaa elämää somessa ja blogissa. Haluaisin kuitenkin edelleenkin jakaa elämäni kivoimpia ja välillä vähän niitä hankalampiakin juttuja myös täällä blogissa, koska se on vuosia ollut minulle niin tärkeää ja olen saanut blogin kautta monia positiivisia juttuja elämääni. Olen myös surulla seurannut, kuinka blogimaailma tuntuu vain kapenevan koko ajan. Pinnalla porskuttavat enää vain kaikkein ammattimaisimmat ja kaupallisimmat blogit. Itselleni kuitenkin toisten ajatusten ja arjen seuraaminen on ollut se motivaatio, jonka vuoksi blogeja on seurannut. Emme tarvitse enää yhtään enempää kaupallisuutta.

Yritän aina silloin tällöin palata tänne kirjoittelemaan ajatuksiani ja jakamaan kuviani, nyt kun aikaa on taas. Kesäluonto toivottavasti inspiroi kuvaamaan! Voimia tulevaan viikkoon kaikille!
Proudly designed by Mlekoshi playground