Pysähdys

Joku jäi junan alle. Joko sattui vahinko, jossa iloissaan ja suruissaan eteenpäin kulkenut elämä päättyi aivan yhtäkkiä tai epätoivoisen teon myötä yksi onneton poistui keskuudestamme. Olin kulkemassa junaan kiireellä, vihaisena ja surullisena, viimeiset askelet juosten. Peläten, että taas yksi asia lipuu silmieni edestä ohi, vaikka kuinka ponnistelisin ja tarpoisin eteenpäin.

Ehdin junaan kuitenkin hyvin. Eikä se liikkunutkaan. Istuin penkillä melkein tyhjässä junassa ja kuuntelin kuulutusta, jossa kerrottiin junan myöhästymisen syystä. Tuli typerä olo. Tuntui kuin kaikki olisi pysähtynyt hetkeksi. Jonkun elämä päättyi juuri. Sen vuoksi kolme I-junaa seisoo raiteilla kyydissään ihmisiä, jotka juoksevat ja kiirehtivät ja kulkevat päämääriinsä paljoa sen syvällisempiä miettimättä. Istun hetken aikaa ja mietin, lähdenkö pois. Moni nousee penkeistään tai ottaa polkupyöränsä ja poistuu junasta. Niin minäkin. Seison ulkona typertyneenä siitä, kuinka surullinen ja vihainen olen niin turhaan ja miettien, minne menen seuraavaksi ja miksi.

Pyörin hetken aikaa asemalla ja kävelen lähimmälle bussipysäkille. Siellä pysähtyvät bussit eivät kulje Helsingin keskustaan, joten lähden kävelemään tutun 411:n pysäkille. Bussi saapuu pian ja joudun seisomaan käytävällä, koska se on niin täynnä toiselta asemalta kyytiin nousseita, jotka eivät päässeet kulkemaan junalla. Bussi on harvoin noin täynnä. Pääsen piakkoin kuitenkin istumaan, sillä jostain syystä yksi paikka ei kelpaa kenellekään. Istun täpötäydessä bussissa, joka liikkuu kohtalaisen jouhevasti, kunnes Mannerheimintien ruuhkat saavat bussin kiihdyttelemään ja jarruttelemaan niin pahasti, että vieressäni istuva herrashenkilö alkaa kiroilla, ja nousen pois kyydistä. Bongaan pikaruokalan ja tilaan kasvisburgerin. Täällä olen ja kirjoitan tätä tekstiä, koska olen niin hämmentynyt. Yksi pieni teko muutti minun päiväni kulkua suunnitelmineen kuten varmasti monien muidenkin. Elämä päättyi, mutta toisille se merkitsee myöhästymistä, tapaamisen perumista tai hiljaa suupielistä syljettyjä kirosanoja. Elämä on iso dominopeli, jossa yhden palan kaatuminen aiheuttaa vyöryn suuntiin ja toisiin. Yhdet seuraukset ovat isompia, toiset pienempiä.

Tätä olen aina miettinyt, kun olen sanonut, ettei minulla oikeasti ole mitään hätää. Vaikka olisin kuinka vihainen tai surullinen, tiedostan, että loppujen lopuksi kaikki on ihan hyvin. Minä en maannut junanraiteilla Pohjois-Haagassa. Kunpa vain pystyisi hyväksymään tilanteen sellaisena kuin se on, kaikkine hyvine ja huonoine puolineen. Tällä hetkellä olen tässä, kirjoittamassa postausta kuivuneet kyyneleet silmissäni meluisassa pikaruokalassa. Jos osaisin olla armollinen ja hyväksyvä, ajattelisin, että tässä minun kuuluu nyt olla. Mutta yritän taistella ja pyristellä, mietin, kuinka minun pitäisi olla siellä tai täällä tai tuolla ja minun pitäisi olla tehnyt sitä tai tätä tai tuota. Mutta tässä minä olen. Ehkä junan piti pysähtyä, ehkä minun piti ymmärtää.

Minun on oltava juuri tässä juuri nyt.