Uutukaisia

21.9.14

Mun blogi on ihan hassu. Välillä se sukeltaa hyvin syviin vesiin, välillä taas liihottelee pinnallisuuksissa ja joskus postaan vain kuvia ilman sen kummempia tarinoita. Tällä kertaa on taas keveämmän setin aika. Esittelyssä kun on monta uutta kivaa juttua!


Tämän kaunokaisen hommasin siis elokuussa Tampereessa Suksin luona ollessani. Kamerakuume oli riivannut minua todella pitkään ja kesällä se huipentui. Töissä vain googlettelin kameroita ja putkia ja valokuvausblogeja suuri kaipaus rinnassani. Hintavuus vain oli esteenä, enkä kyllä oikeastaan edes tiennyt, millaisen kameran todella haluaisin. Suunnittelin hankkivani kameran joulun jälkeen. Tai ensimmäisten kurssisuorituksen napsahdettua rekisteriin. Tai sitten kun työt olivat paketissa, niin siinä sitten kävi, kiitos Suskin. (En ole yhtään yllytyshullu.)

Käytiin ensin Gigantissa katsastamassa valikoimaa ja ottamassa testikuvia. Siellä se ihastus syntyi sitten heti. Canon EOS 70. Kuvat olivat niin upeita kameran kääntyvässä näytössä vanhaan räpsyttimeen verrattuna, että olin ihan sulaa vahaa. En kuitenkaan ostanut kameraa heti, vaan maltoin sentään mieleni ja Suskin ohjeistuksen mukaisesti googlettelin verkkokauppa.comin hintoja. Sieltä 70D löytyi noin 50 euroa halvemmalla. Vaikka ei se siinä hintaluokassa niin suuri huojennus ollut, päätös oli kuitenkin sillä selvä.

Aamulla sitten tyhjennettiin tiliä ja muassani 960 euroa käteistä astelimme Pirkkalan verkkokauppa.comiin. Ja sieltä se lähti mukaan, uusi kultaseni. Heti täytyi mennä lataamaan akkua ja lähteä kuvailemaan. Kukkaloistoa -merkinnässä näkyvät nuo ensimmäiset kameralla otetut kuvat. Olin niin onnellinen.

Ja olen toki vieläkin. Nyt vain olen sairastellut niin kovin ja heilunut tavaroiden muuttamisen, kämpän siivouksen ja kaappien järjestelmällisen läpikäynnin kansa sekä aloitellut opiskelujen ja luottamustehtävien hoitamista, että kuvaaminen on jäänyt ihan naurettavan vähälle, vaikka tuollainen ihanuus minua hyllyssä odotteleekin. Onneksi pari viikkoa sitten kävin kuvailemass Satun kanssa ja muutamia satunnaisia räpsyjä on tullut otettua. Asian pitäisi kuitenkin korjaantua lähiakoina, kun lähdin mukaan Collari.fin eli Jyväskylän opiskelijaurheilun äänitorven toiminnan edistämiseen valokuvaajana. Odotan innolla!

Kuten tuolta aiemmasta saattaa päätellä, kamera maksoi lähemmäs tonnin. Se on ihan järkyttävä rahasumma. Itse en ole käyttänyt vastaavia summia kuin kielimatkan maksamiseen ja sänkyyni (joka itse asiassa sekin oli tuntuvasti halvempi.) Tuntui siis ihan hullulta pistää tuollainen summa rahaa tässä elämäntilanteessa tuollaiseen kapistukseen. Koen ostoksen kuitenkin suhteellisen tärkeäksi, koska kuvailen jatkossa mitä todennäköisimmin moneen eri julkaisuun. Ja harrastukset maksavat. Ja ehkä joskus jossain vaiheessa saisin taas tienattua vähän rahaakin kuvaamisella. Se on suuri unelma.


Hieman pienempiä hankintoja olivat lisäykset suureen Converse-kokoelmaan ja Lost-kausien läjään. Ainoa puuttuva kausi eli nelonen löytyi kirpparilta kolmen ja puolen euron hintaan. Jyväskylän facebook-kirpparin kautta taas sain punaiset Conssit kahdeksalla eurolla.


Ja ai niin! Multa lyheni hiukset ihan kertaheitolla! Olin todella kyllästynyt vanhoihin, elottomiin kutreihin ja halusin vähän niitä pois ja uutta muotoa tilalle. Haluamaani mallia ei kuitenkaan saanut minulle leikattua, sillä hiukset todella olivat hyvin huonokuntoiset (kiitos usean vaalennuksen), joten jäljelle jätettiin ainoastaan hyvälaatuiset hiukset. Tulos on melko lailla tasapituinen. Mutta se ei suinkaan haittaa, sillä näitä on kiva ja helppo muotoilla. Ja hiuksissa on jopa eloa! Näin ollen jätän vaalentamisen tällä erää sikseen. Palaan hiljalleen omaan väriin tai värjään jossain vaiheessa ruskealla. En tiedä jaksanko ja haluanko enää yrittää kasvattaa hiuksia vai jäänkö lyhyttukkaiseksi, millainen suurimman osan elämästäni olen ollut. Ainakin jonkin aikaa näitä haluan kasvattaa, ehkä sitten jossain vaiheessa saisin näihin haluamaani muotoa!

#kutsuelämää

21.9.14


Mä en ole osallistunut vielä Lukiolaisten liiton kampanjaan kuin kommentoimalla joihinkin aiheeseen liittyviin päivityksiin. En ole ruksannut yli pahoja sanoja, tippa linssissä muistellut kouluaikojani ja kirjoittanut ylevästi, katkeruuden sävyttämällä määrätietoisuudella siitä, kuinka väärin kiusaaminen on. Mä en ole jättänyt tätä tekemättä siksi, etten välittäisi. En siksi, ettei kiinnostaisi. En siksi, että vähättelisin kiusaamista. Vaan siksi, etten tiedä, onko minua kiusattu.

En tiedä, oliko se kiusaamista, kun ala-asteella luokan tytöt katsoivat minua kieroon ja välttelivät. Kun melkein aina olin jotenkin kuitenkin mukana. Kun vihasin sitä, että urheilulliset, sorjat ja somat tyttöset hyppivät kuin gasellit ja minä kömpelö pulliainen kompastuin aina ja jouduin pyörittämään narua välitunti toisensa jälkeen. Kun kuitenkin värileikki oli ihan kivaa. Vaikka en käynytkään tallilla tai jumppakerhossa, enkä tajunnut niistä mitään. Kun kuitenkin luokan söpö hurmurihäirikköpoika katsoi minua välillä pidempään kuin muita. Kun kaverin kanssa ”rällittiin” opelle poikien kuulapyssyleikistä luokassa ja löysin seuraavana päivänä kengästäni poikamaisen suttuisella käsialalla kirjoitetun uhkauslappusen.

Oliko se kiusaamista, kun yksi ainoista kavereistani alkoi vältellä minua ala-asteen lopulla. Liikkua toisten tyttöjen kanssa, niiden paljon siistimpien. Oliko se kiusaamisen syytä, kun jossain vaiheessa vihasin ja pelkäsin kouluun menoa, koska olin siellä niin yksinäinen. Itkin iltaisin, sillä ajattelin olevani huonompi ja jotenkin vääränlainen, kun en sopeutunut porukkaan, en saanut ääntäni kuuluviin, tunsin olevani niin erilainen ja mitätön toisten silmissä, pelkkää ilmaa. Kun kuitenkin yksi niistä siisteistä tytöistä eräänä päivänä valitteli mulle, kuinka se on tuntenut olonsa ulkopuoliseksi. Kun kuitenkin lopulta se välttelemään aloittanut kaveri päätyi takaisin minun luo.

Oliko se kiusaamista, kun yläasteella porukat vihasivat toisiaan. Katsoivat kieroon, puhuivat toisistaan. Minusta puhuttiin pahaa, mutta niin puhuttiin kaikista muistakin. Niin varmasti tein minäkin. Oliko se kiusaamista, kun en halunnut herättää huomiota niissä luokan häiriintyneissä pojissa ja tytöissä, jotka käytöksellään yrittivät ilmaista oman elämänsä vääryyksiä. Kun kuitenkin aina viittasin äidinkielen tunnilla ja lausuin ääneen, ylpeydellä niin monikon kuin yksikönkin potentiaalin preesensit. Kun kukaan ei sanonut koskaan minulle mitään ääneen, vaikka tunsin ilmassa roikkuneet käsitykset ja näkemykset minusta. Kun ne jonain iltapäivänä tiivistyivät sanoiksi ”kai se on tuonne luokan eteen mentävä, kun ei tuo yksi uskalla” minun jököttäessä luokan nurkassa kävelykeppien kanssa. Kun en eräänä aamuna tunnin aloituksessa noussut seisomaan ja opettajan kivahtaessa kysymyksen ”onko sinun perse liimattuna penkkiin kiinni” minua kuitenkin puolustettiin. Ei kai se nouse, kun sillä on kepit!

Oliko se kiusaamisen syytä, kun kasilla aloin tuntea samoin kuin pari vuotta takaperin. Jännitin iltaisin kouluun menoa, koska kukaan ei edes tervehtinyt minua siellä. Olin jälleen pelkkää ilmaa. Yksinäisyys puristi kurkkua päivä toisensa jälkeen ja muutuin koko ajan pienemmäksi ja mitättömämmäksi niin muiden kuin lopulta myös itseni silmissä. Mutta kun kuitenkin sitten jonain päivänä keräsin sisuni ja päätin tehdä muutoksen. Hylkäsin minun yli katsoneet tytöt ja hankin uusia ystäviä. Ja minä löysin ihmisiä, joiden kanssa minulla oli oikeasti hauskaa. Joiden kanssa olin samalla aaltopituudella. Jotka kuuntelivat minua. Joiden kanssa uskalsin nauraa ääneen. Joiden ansiosta ysiluokka on muistoissani edelleenkin yksi parhaimmista vuosista ikinä.

Oliko se kiusaamista, kun lukiossa samat vanhat porukat olivat kasassa jälleen. Kun minä ja kaveri huijasimme haluavamme opiskella kemiaa, jotta pääsimme toiselle luokalle, eroon siitä porukasta, josta huokui silkkaa halveksuntaa meitä kohtaan. Oliko se kiusaamista, kun tämä samainen kaveri myöhemmin etäänyi ja etääntyi, muuttui kuin toiseksi ja mietin mielessäni, miten tässä taas kävi näin. Kuitenkin kun minulla oli ystäviä vaikka kuinka paljon. Ja heidän kanssaan oli ihan hirveän hauskaa.

Minua ei haukuttu ääneen, minuun ei käyty käsiksi, minua ei pilkattu, minun tavaroihin ei koskettu. Minä olin välillä kriiseissä, inhosin itseäni ja vihasin kouluun menoa, koska olin niin yksinäinen ja aistin ilmapiirin, jonka mukaan minä en ollut oikeanlainen. En ikinä ollut siisteissä porukoissa ja minua katsottiin kieroon. Mutta oliko se kiusaamista? Nyt voin kai sanoa sen. Minä en usko, että se oli kiusaamista. Nuo muistot sattuvat, välillä miltei raastavat, yrittävät varmasti vieläkin tasaisin väliajoin vetää itsetuntoani lokaan. Ne eivät ole kuitenkaan mitenkään ainutlaatuisia. Sellaista siitä tulee, kun useat hirveässä elämänvaiheessa olevat kootaan samaan laitokseen luomaan jonkinlaista käsitystä itsestään ja maailmasta, kaivamaan jostain olemattomuudesta itsetunnon palasia ja luomaan niistä minuuttaan, kuka milläkin tavalla. Enemmän tai vähemmän toisia satuttaen. Eikä kaikki se ole kiusaamista sanan todellisessa merkityksessä.

Olen siis kärsinyt. Miettinyt pääni puhki, mikä minussa on vialla. Miten voisinkaan muuttua, tulla erilaiseksi, tulla heidän kaltaisekseen. Sitä ajatusta olen jauhanut mielessäni lukemattomia kertoja. Kuitenkin minulta on aina löytynyt sisua, taistelutahtoa ja uskoa tulevaisuuteen. Olen osannut olla välittämättä liikaa. Olen ollut määrätietoinen. Enkä kuitenkaan lopulta ole koskaan ollut täysin yksin. Yksinäisyys on helpottanut aina, vaikka se vieläkin joskus yrittää nostaa päätään pääni sisällä. Mutta lopulta kaiken sen moskan ansiosta olen oppinut paljon. Ne ihmiset, joiden kanssa en aikoinani tullut toimeen, eivät olleet minua varten. He ei eivät kiusanneet, he vain olivat vääränlaisia – minulle. Elämässä ei aina kohtaa heti niitä oikeita ihmisä. Ja sellaista se on edelleen, en minä nykyäänkään ystävysty kaikkiin, joiden kanssa olen tekemisissä. Minä tutustun ihmisiin, jotkut jäävät lyhyemmiksi tuttavuuksiksi, toisista tulee pidemmän ajan matkakumppaneita. Eämä on jatkuvaa seilaamista ihmisten keskellä ja oman paikkansa löytämistä. Pienempänä sitä ei tajunnut, vian luuli olevan itsessään. Sittemmin syytti niitä toisia. Nyt sen tietää. Vika on tässä maailmassa.

Koin aikoinani paljon ikäviä asioita, joten kyllä minä voisin katkeroitua ja tuoda itseni esille kiusattuna. Mutta en tehnyt sitä, koska en halunnut tässä asiassa huomiota itselleni. Koska se olisi tuntunut pilkanteolta niille, joita oikeasti on kiusattu, nöyryytetty, vainottu, piinattu päivästä toiseen. Koska mieluummin minä haluan nostaa heille hattua. Arvostaa ja kunnioittaa sitä, että he ovat selvinneet ja heillä on ollut voimaa jatkaa eteenpäin kaikesta siitä huolimatta.

Minua kun on ravistellut vain maailma – näkemään kaiken oikeasti arvokkaan.

Alppiruusupuiston kukkanen

17.9.14

Olin tosiaan sopinut toissa sunnuntaille kuvauskeikkaa erään jyväskyläläisen neitokaisen kanssa. Ehdotin kuvauspaikaksi aina niin kovin mielenkiintoiselta kuulostaneen Keltinmäen alppiruusupuiston. Siellä pääsin nyt viimein käymään ihka ensimmäistä kertaa. Eihän siellä tähän aikaan vuodesta ruusuja näkynyt, mutta puskien lehdet olivat hauskoja ja aurinko ilahdutti näyttäytymisellään meitä. Ja olihan paikalla eräs kaunis kuin kukkanen, ihananainen mallini Satu.


Satu on tehnyt aiemminkin mallintöitä ja olikin ihan huikea malli. Olen todella kiitollinen siitä, että pääsin hänen kanssaan kuvaamaan. Omasta jäljestä kuvien onnistumiseksi en tiedä, mutta malli ainakin menestyi todella hyvin. Kertokaa, mitä te tykkäätte!

Anna positiivisuutta

15.9.14


Ihmiselämä on melkoinen soppa kaikenlaisia asioita. Sitä soppaa ihmiset täällä maan päällä pyrkivät selittämään ja jäsentämään monilla eri tavoilla. Uskonnot vetoavat jumaliin ja pyhiin asioihin, kansalaisjärjestöt uskovat ihmisten toiminnan voimaan, puoleet ja hallitukset poliittiseen vääntöön ja varallisuutta koonneet rahan sanelemaan järjestykseen.

Joskus kaikki tuntuu hyvin kaoottiselta. Minä uskon siihen, että on olemassa korkeampi voima, joka hallitsee tämän maailman kulkua. Olisi niin lohdutonta vaipua ajatukseen siitä, että me ja kaikki tämä ympärillämme olisi matemaattisen mahdottomuuden aikaansaannos. Täytyy olla jokin, joka ohjaa ihmisiä ja luo heille elämäntarinoita. Kaataa ja nostaa maasta vuoronperään, jotta elämän kaikki sävyt tulisivat tutuiksi.

Minä uskon myös siihen, että ihminen voi itse vaikuttaa elämäänsä hyvin paljon. Varsinkin juuri siihen kosketusetäisyydellä olevaan todellisuuteen, jossa kuljetaan päivästä toiseen. Oma asenne, elämäntavat ja päätökset muokkaavat elämäämme ja muovaavat meitä itseämme tiettyyn suuntaan. Voimme valita, ketkä ihmiset kuuluvat elämäämme, voimme päättää, mitä harrastamme ja miten vietämme aikaamme. Jos sairastuu, se ei ole oma valinta, mutta meidän valintamme on, jäämmekö sen kynsiin kärsimään vai teemmekö kaikkemme parantuaksemme tai tehdäksemme elämästä sairaudesta huolimatta elämisen arvoista.

Oma asenne on ensiarvoisen tärkeä. Etsiikö kaikesta tapahtuneesta ne huonot puolet, pelkää pahinta ja itkee jo tulevienkin murheiden vuoksi vai yrittääkö ajatella positiivisesti, uskoa joskus itseen ja muiden ihmisten hyvyyteen sekä pyrkiä itse tekemään olosuhteista miellyttävämmät.

Myönnän itsekin olevani välillä taipuvainen ajattelemaan kaikesta pahinta ja vähättelemään itseäni. Se on ajattelutapa, joka on muotoutunut elämän varrella, kun on ottanut menneestä mukaansa liikaa kaikkea pahaa ja murhetta aiheuttavaa. Jos joskus yrittäisi mieluummin muistella niitä hyviä hetkiä ja onnistumisia, sitä kun joku oli luottamuksen arvoinen, voisi elämä olla paljon helpompaa. Sen positiivisuuden kanssa eläminen vain on helpommin sanottu kuin tehty. Siinä riittääkin haastetta, meille jokaiselle.

Kesä on mennyttä

6.9.14


Kesä on mennyttä. Sen näkee lämpömittarin lukemista ja Korpin kalenterista, jonka mukaan ensi viikolla alkaa luennot. Tällä hetkellä on sekä hirveän haikea, kamalan innokas että melko lailla hämmentynyt olo. En oikein meinaa tietää, kuka olen ja mitä tulen tekemään ensi vuoden ajan.

Sen ainakin tiedän, että olen keliaakikko. Viime aikoina on siis selvinnyt koko loppuelämään vaikuttavia asioita. Tästä eteenpäin vehnä ja muut kotimaiset viljat ovat minulta pannassa. Olen nyt jonkin aikaa ollut tällä uudella, ehdottomalla ruokavaliolla. Se on auttanut väsymykseen, josta aiemmin valitin täällä blogin puolellakin ja muutenkin olen huomannut kehossani positiivisia muutoksia. Silti edessä on vielä tutkimuksia, joissa on pyrkimyksenä selventää täysin, mikä massuani riivaa. Ne vähän hirvittävät, mutta jos niistä saa avun tähän ihan liian pitkään jatkuneeseen väsymykseen, rohkaisen itseni kohtaamaan haasteen. Vaikka gluteeniton ruokavalio tuntui aluksi suurelta helpotukselta ja mahdolliselta ratkaisulta väsymykseen, ei se siltä ajan kuluessa aina tunnu. Eilen kohtasin oman pääni sisäisen kriisin asian kanssa: mitä nopeaa ja helppoa syödä darrapäivänä, kun ruoanlaitto ei todellakana innosta. Pizzat, hampparit, hodarit, valmislihapullat ja -pihvit on kiellettyjä. Toisaalta olen onnellinen, että nyt ruokavalioon on pakko kiinnisttää huomiota, eikä edellä mainittuja eväitä tule laiskuuksissana ostettua, mutta sillä hetkellä tuli niin erillinen olo. En saa syödä tätä, tätä enkä tätäkään! Jatkossa varmasti tullaan siis kuulemaan keliakiajuttuja ainakin jossain muodossa täällä bloginkin puolella.

Opiskelujen parissa en sen sijaan osaa sanoa, kuka minä tällä hetkellä olen. En aio opiskella enää suomen kieltä, vaan kesäisten kriiseilyjen jälkeen päädyin siihen, että yhteiskuntapolitiikka on se oppiaine, jota haluan opiskella - myöhemmin toivottavasti pääaineena. En kuitenkaan ole vielä yhteiskuntapolitiikan opiskelija, mutta toisaalta en koe kuvaavaksi kertoa olevani suomen kielen opiskelija. Pieni murhe kai tuo suurempien rinnalla, mutta kyllä siitäkin huolta saa aikaiseksi pimenevän syksyn kourissa. Olen kuitenkin hyvin iloinen siitä, että kandintutkinto on takataskussa, joten voin nyt keskittyä rauhassa niihin opintoihin, joita oikeasti haluan tehdä sekä viettää vapaa-aikaakin hieman enemmän. Se, jos mikä, on tärkeää. Luentoja on kuitenkin niin vähän, etten usko, että saan stressiin ja kiireeseen tottuneen meikäläisen aikaa kulumaan tarpeeksi tehokkaasti. Sen takia olen miettinyt töiden ottamista, vakavamman valokuvaamisen aloittamista ja uusia harrastuksia. Katsotaan nyt, kuinka kaikki lähtee kulkemaan. Töidenkään saaminen kun ei ole niin helppoa.

Tämä blogi on aina kesäisin täynnä elämää ja kuvia, mutta sitten kun siirryn Jyväskylään, alkaa aika juosta aina ihan omaa vauhtiaan ja blogi jää. Tähän tahdon tehdä muutoksen ja jatkossa pyrkiä olemaan aktiivisempi täällä, kun opiskelujenkaan parissa ei niin kovin kiirettä ole. Viime viikkoina postausintoa ei vain ole ollut, sillä päivät ovat koostuneet seuraavanlaisista aktiviteeteista: tavaroiden pakkaaminen, autolla ajaminen, tavaroiden purkaminen, siivoaminen, tavaroiden järjestely sekä True Bloodin ja Himymin katsominen. Näin ollen kovin hohdokasta kuvamateriaalia ei minulla ole. Instagramista löytyy kakkukuvia vaikka muille jakaa, mutta nyt ei ole niiden aika. Odotan innolla, että saan kirpparille vietävät kamat myyntiin ja laittamaan kämpän lopullisesti kuntoon, jotta voin kuvailla uusia sisustusjuttuja!

Ja niin, se kesä. Viime kesä oli hirveän ristiriitainen. Oli hirveän hauskoja tapahtumia ja reissuja, jotka ovat niin ihania, että sydäntä puristaa, kun miettii, että on saanut olla semmosissa osallisena. Ylppäriviikonloppu töineen, kaverin valmistujaiset, munchkin-illat, Saksan reissu, ala-asteen pihalla leikkitelineissä riehuminen, Ilosarirock, kandijuhlat, Elastisen keikka ja töiden jälkeen tehty Suomen ympärimatka. Toisaalta taas kesä oli hirveän rankka, koska olin melkein koko ajan niin kovin väsynyt ja voipunut, enkä tiennyt ollenkaan mistä oli kyse. Otin sairauslomaa pariin otteeseen, itkin joinakin iltoina itseni väsymyksen vuoksi uneen ja vaelsin liian monta päivää päänsisäisessä sumussa, jolloin tuntui, etten saanut otetta oikein mistään. Näiden seikkojen vuoksi työnteko tuntui välillä suurelta kärsimykseltä ja tuskalta: kun pääsin kotiin, menin vain sänkyyn, kun en muutakaan jaksanut. Siksi tuntuu, että kaikkien aikojen hellekesä meni joiltakin osilta kohdallani hukkaan. Mutta elämä on elämää, eikä sitä kannata alkaa murehtimaan. Edelliseen blogiini tein syksyn alulla kollaasin kesärientojen kuvista, mutta koska en vieläkään ole mikään energiapommi, ei minusta tunnu tällä hetkellä siltä, että haluaisin sellaista koota. Tälläinen höpöttelypostaus on nyt luontevampi.

Toivon, että energiani palautuvat piakkoin ja saan intoa kuvata ja blogata, vaikka syksy pimeneekin koko ajan. Huomiselle on ainakin alustavasti suunniteltu pientä kuvauskeikkaa erään neitosen kanssa. Toivotaan, että palailen tänne siis seuraavalla kerralla hieman kuvakkaamman postauksen kera!

Hyvää sykyä ja voimia kaikille!
Proudly designed by Mlekoshi playground