Riittämättömyydestä

17.6.19

Tuntuuko sinusta joskus siltä, että arvotat itseäsi pelkästään suoritustesi perusteella? Että jos et saakaan aikaiseksi jotakin, koet valtavaa epäonnistumisen tunnetta. Jos jokin asia jää tekemättä, se vaivaa sinua, etkä saa mielenrauhaa. Tämä on varmasti hyvin yleistä, vaikka emme ehkä aina haluaisi itsellemme sitä myöntääkään.

Viime kuukausien aikana olen kamppaillut tämän teeman parissa hirveän paljon. Olenko arvokas, jos en käy töissä ja tienaa rahaa ja saa asioita aikaiseksi? Totta kai olen. Tiedostan kyllä omien ajatusteni typeryyden, mutta samaan aikaan silti vähättelen itseäni jatkuvasti. En käy kokoaikatöissä, joten olen vain taakkana muille. En saanut tehtyä tänäänkään edes kotitöitäkään, vaikka olen kotona koko ajan. En saanut aloitettua sitä ompeluprojektiakaan, mitä piti.

Mistä ihmeestä nämä ajatukset tulevat? Uskon, että ne tulevat sekä ulkoa että sisältä. Ympärilläni on ihmisiä, jotka saavat valtavasti asioita aikaan, ovat tehokkaita ja etenevät elämässään. Toisaalta voisin olla välittämättä kaikesta ulkopuolisesta, mutta olen myös luonteeltani vaativa ja kunnianhimoinen, eikä minulle sovi kotona oleilu. En minä innostu kotitöiden tekemisestä ja Netflixin tuijottamisesta 8 tunnin verran päivässä. Vaatimukset tulevat siis myös sisältäni.


En mielestäni aina ole ollut niin vaativa itselleni. Peruskoulussa pärjäsin opinnoissa suhteellisen hyvin, mutta en silloin stressannut niin paljon, sillä monet asiat koulussa tuntuivat melko helpoilta. Lukioon siirtymisessä tapahtui muutos. Opiskeltavaa oli enemmän ja se oli vaikeampaa. Koska olin jo peruskoulussa oppinut tunnolliseen läksyjentekoon ja lukemiseen, pärjäsin lukiossakin hyvin. Silloin mukaan astui kuitenkin stressi. Sain hyviä arvosanoja, mutta se vaati jo huomattavasti enemmän aikaa ja vaivaa. Joissakin oppiaineissa sain lukion alun ajan kursseista kymppejä. Aloin miettimään, että minun on jatkossakin saatava kursseista parhaat arvosanat, jotta todistuksessa olisi nätti rivi kymppejä näiden tiettyjen aineiden kohdalla. Kerran sain historian kokeesta seiskan ja kurssiarvosanaksi kasin ja mietin ihan tosissani, että minun pitäisi uusia koe, jotta saisin kympin kurssiarvosanaksi. Onneksi äitini takoi silloin järkeä päähäni, etten moiseen typeryyteen ryhtyisi. Koeviikot olivat aina stressaavaa aikaa, sillä vaikka tunnollinen oppilas olinkin, luin kokeisiin yleensä vain edellisenä yhtenä tai kahtena päivänä ja se tarkoitti sitä, että luettavaa oli sadasta pariin sataa sivua päivässä. Olin aina ihan järkyttävän stressaantunut, kun oli koeviikko, sillä minun oli pakko lukea koealueet sanasta sanaan. Muistan joskus nähneeni sekavia uniakin lukemistani teemoista, niin paljon minä niitä mietin ja stressasin.


Lukiotodistukseni toki on hyvä, siellä on paljon hyviä arvosanoja. Jotain lukion päätyttyä kuitenkin ymmärsin. Tajusin, etten voinut jatkaa samalla tavalla yliopistossa suomen kielen opinnoissani. Arvosanojen täydelliset rivit eivät olleet kaiken sen stressin arvoista. Yliopiston alussa kaikki olikin hyvin hämmentävää, kun muutin ensimmäisen kerran elämässäni, heti eri paikkakunnalle ja omaan asuntoon. Elämänmuutos oli kova pala ja se vei huomiota ja energiaa perfektionistiselta opiskelulta. Jossain vaiheessa olin aika epämotivoitunut opintoja kohtaan ja luistelin joitakin kursseja läpi aikamoisen vähällä panostuksella, josta osasin olla vähän ylpeäkin. Ero perfektionistiseen lukio-opiskeluun oli valtava.

Kun vaihdoin alaa yhteiskuntapolitiikalle ja huomasin taas saavani parempia arvosanoja, koska opiskeltavat aiheet olivat niin mielenkiintoisia, alkoi tuttu perfektionismi nostaa taas päätään. Alkuperäiset tavoitteeni esimerkiksi gradun suhteen eivät olleet kovin korkealla, mutta koska prosessi levähti heti alkuun niin mittavaksi, lopulta omistin itseni gradulle täysin. Arvosanat nousivat loppua kohden opintosuoritusotteessani. En osannut viedä opintoja loppuun kovinkaan lunkisti. Todistus näyttää aika hyvältä muutamia huonoja arvosanoja lukuun ottamatta. Osaan edelleenkin olla niistä vähän ylpeä.


Entäpä elämäni nyt? Olen kotona päivät pitkät, eikä minulla ole gradua, opintoja tai kokoaikaista työtä, johon suunnata rasittavan sinnikästä perfektionismiani ja olen hukassa. Miksi? Enkö voisi vain olla ja nauttia elämästä? Käyttää sopivasti aikaa työ- ja vapaaehtoisjuttuihin, blogin kirjoittamiseen, liikkumiseen ja muuten olla vain rennosti. Jossain vaiheessa kevättä onnistuinkin tässä. Kun suunnitelmat muuttuvat ja heittelevät, en osaa taas ollenkaan olla rauhassa.

Perfektionistinen olen monessa asiassa, mutta en kärsivällisyydessä. Ehkä minun tulisikin oppia tästä ajasta jotakin oleellista. Aina ei tarvitse suorittaa, aina ei tarvitse loistaa, aina ei tarvitse tehdä enempää kuin mihin oikeastan kykenisikään. Ihmiselläkin on omat aikansa tehdä ja omat aikansa levätä, mutta oman kehon kuuntelemiseen ei nykyään kaikilla ole mahdollisuutta. Minun on otettava tämä aika opetteluna ja mahdollisuutena pitkään lepoon, kunhan vain saisin taas rauhoitettua sekavan pääni. Nyt on kuitenkin kesä kauneimmillaan, joten pitäisi pysähtyä ja nauttia siitä. Nauttia tästä hetkestä juuri sellaisena kuin se on, ilman arvottamista.

Minä olen täydellinen juuri tällaisena. 

Huh. Siinäpä pala purtavaksi tällaiselle perfektionistille.

8 kommenttia:

  1. Kiitos mielenkiintoisesta postauksesta, tärkeä aihe. Uskoisin, että aika monet painivat näiden asioiden kanssa. Täytyy vaan muistaa osata nauttia siitä mitä on ja itsestään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Niin varmasti painii ja siksi aiheesta on tärkeä puhua. Itsestään nauttiminen on todella tärkeää. :)

      Poista
  2. Olen itse juurikin riittämättömyyden tunteen kanssa viime aikoina rimpuillut; äitiyteen se taitaa kuulua olennaisena osana ja sen lisäksi myös töissä tämän suhteen on ollut hankaluuksia kun oma työaika ei vain riitä kaikkeen :/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ilmeisesti äidit kokevat paljonkin syyllisyyden ja riittämättömyyden tunteita, mikä on harmi. Mutta toisaalta hyvin ymmärrettävää, koska ainaa pystyy kuvittelemaan olevansa parempi äiti. Pitää kuitenkin tässäkin asiassa muistaa, että kun tekee parhaansa, se riittää. :) Työjutuissakin pystyisi varmasti aina olemaan tehokkaampi ja tuottavampi, mutta kukin meistä voi tehdä vain sen mihin pystyy. :)

      Poista
  3. Tunnistan itseni näistä parista kohtaa, sillä perfektionismi on täälläkin ollut vaiva. Siihen "olemiseen" on ollut aikamoinen oppiminen kuitenkin, mutta pikku hiljaa sitä tässä kuitenkin parantuu.

    hanna
    https://hannamariav.vaikuttajamedia.fi/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, hitaasti eteenpäin näissäkin jutuissa! :)

      Poista
  4. Tärkeä aihe ja hyvää pohdintaa. Näitä riittämättömyyden tunteita on kaikilla. Pitäisi vaan muistaa, että jokainen on arvokas jo ihan olemassaolonsa, ei suoritusten yms. takia. Mutta länsimaisessa kilpailuyhteiskunnassa se ei vain ole kovin helppoa. Sellainen ihminen on henkisesti vahva, joka viis veisaa ulkoisista paineista. Pystyisipä siihen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon! Niin niitä on, koska meiltä vaaditaan niin paljon. Olen täysin samaa mieltä kanssasi. Kunpa joskus tosiaan pystyisi olemaan välittämättä ulkoisista paineista.

      Poista

Ilahdun suuresti kommentistasi!

Proudly designed by Mlekoshi playground