Monen vuoden mysteeri

22.4.17

Tuntuu kuin joku olisi huitaissut minua henkisellä kuusi tonnia painavalla halolla päähän. Siitä kestää toipua. Sitä on hankala selittää muille. Sitä vain yrittää koota oman itsensä ja oman elämäntarinansa palasia ja luoda niistä taas yhtenäistä, selkeää tarinaa. Mutta se ei muodostukaan niin vain. Sanoja on, mutta kirjoittaja puuttuu. Tai kirjoittaja ei tiedä, mihin järjestykseen kirjaimet ja sanat laitetaan. Ne ovat niin sekaisin. Hajotettuna tuhannen pirstaleiksi. 


Tämä blogi on aina välillä ollut yhtä sairauskertomusta jo yli kolmen vuoden ajan, sillä haluan ainakin jollain tasolla olla rehellinen. Ärsyttää, kuinka blogimaailmassa naiset yrittävät luoda ulkokultaista kertomusta aina niin täydellisestä elämästä. Toki blogi on pääosin sellainen paikka, jonne kerrotaan ja kuvataan kaikki kivat jutut ja joista etsitään hyvää mieltä ja inspiraatiota. Mutta minusta ei aina ole sellaisen kuvan maalaajaksi, koska elämä ei aina todellakaan ole kovin kivaa ja kaunista. Ja koska myös niistä huonoista jutuista pitää voida puhua ääneen.

Olen joskus aikaisemmin kirjoittanutkin, että olen saanut ihan hirveästi apua ja tukea erilaisilta keskustelupalstoilta, nettisivuilta ja Facebook-ryhmistä, joissa käsitellään erilaisia sairauksia. Koska julkinen terveydenhuolto, eikä liioin aina yksityinenkään, ole kovinkaan aktiivisesti auttamassa pahaa oloa aiheuttavien syiden selvittämisessä, valitettavasti pitää turvautua Tohtori Googlen avulla moniin muihin tietolähteisiin, jotka eivät sitten tietenkään kuitenkaan kerro, mikä oikeasti vaivaa. Helpommalla pääsisi, jos siellä terveydenhuollossa oltaisiin aidosti kiinnostuneita potilaista ja heidän hyvinvoinnistaan, mutta ei niin ei. (Paljon hyvääkin sanottavaa julkisesta terveydenhuollosta on ja olen kiitollinen kaikesta avusta, mitä sieltä olen saanut, mutta sitä ei niin hyvääkin siellä on tullut vastaan.) Siksi haluan puhua näistä asioista ääneen. Oikeastaan tämä viimeisin käänne sairauskertomuksessani ja uudenlainen ymmärrys kaiken pahan alusta ja juuresta ansaitsisi kyllä kansanliikkeen perustamisen, joten yhden blogipostauksen kirjoittaminen ei vielä ole kovinkaan paljoa. Mutta lähdetään liikkeelle tästä. Sillä sanojen voima on kuitenkin aikamoisen suuri.


Pitkällisten pohdintojen ja menneiden miettimisen jälkeen pystyn paikantamaan sairauskertomukseni alun vuoden 2013 loppupuolelle. Tuolloin joululomalla epätavallinen väsymys alkoi painaa minua. Kevät 2014 oli jo aikamoista taapertamista huipentuen kesään ja syksyyn 2014, jotka olivat kaikkein vaikeinta aikaa. Vuosi 2015 oli aika ajoin jo hieman helpompi, kunnes kesän 2016 lopulla luulin selättäneeni kaiken pahan. Mutta tosiaankin vain luulin.

Vuoden 2015 alussa sain kilpirauhaslääkkeet ja viime vuoden toukokuussa uniapnealaitteen. Poistin ruokavaliostani vehnän ja maidon. Näistä luulin löytyneen ratkaisun siihen, mikä minua vaivaa. Välillä minulla oli sellainen olo, että kaikki ei ehkä vieläkään ole täysin kunnossa, mutta en halunnut takertua ikäviin ajatuksiin, vaan nauttia uudesta, epätodellisen ihanalta tuntuneesta virkeästä olosta. Kunnes tämän vuoden alusta lähtien olotila on huonotunut ja jaksaminen laskenut kuin lehmän häntä. Sitä on ollut hyvin vaikea sulattaa, sillä luulin tuon kaiken pahan olevan jo takanapäin. Kun se lamauttavalta tuntuva väsymys palaa takaisin, on hyväksyminen aikamoisen hankalaa.

En tiedä, olenko tässä vaiheessa iloinen vai surullinen siitä, kun tahdonvoimani ansiosta alkuvuodesta raahauduin aamuisin yliopiston kirjastolle lukemaan ja tekemään hommia tuntikausiksi. Mutta sen avulla vuosia kestäneen mysteerin verho alkoi raottua. Sairastin kaksi poskiontelotulehdusta, henkeä alkoi ahdistaa rasituksessa ja nenästä vuosi verta. Ensimmäistä kertaa ikinä mieleeni tuli, että olin saattanut saada homealtistuksen.

Asia kävi mielessäni aina välillä, mutta en tarttunut siihen sen kummemmin, vaan jatkoin muiden seikkojen syyttelyä. Kunnes pääsiäislomaviikolla olin niin pahasti sairaana, että terveydenhuollon pakeilla piti käydä useampaankin otteeseen vastausta löytämättä. Levottoman mieleni takia turvauduin taas vanhaan ystävääni Tohtori Googleen ja Facebookin vertaistukiryhmiin. Ja sitten se iski. Minä olen ihan oikeasti sairastunut sisäilmasta. Minulla ei ole antaa siitä lääketieteellistä todistusta, mutta minä olen siitä aivan varma. Minulla ei ollut mitään tällaisia oireita ennen yliopisto-opintojen alkamista. Minua on tutkittu aika monilla erilaisilla tavoilla, mutta mitään kaikkia mahdollisia oireita selittävää diagnoosia en ole saanut. Oloni parani viime vuoden kesällä ja syksyllä, koska en viettänyt niin paljoa aikaa yliopistolla. Minulla ei ole keliakiaa, ei viljayliherkkyyttä, mutta kehoni ei siedä gluteenia. Minua hengästyttää, niveliä särkee ja väsyttää niin pirusti. Kaikki täsmää.


Jossakin uutisessa sanottiin, että Suomessa 600 000 ihmistä altistuu huonolle sisäilmalle päivittäin. Minä en tiedä, mutta ei tuo uutinenkaan tiedä, kuinka moni suomalainen todellisuudessa altistuu homeelle ja muille haitallisille yhdisteille jatkuvasti. Suomen oppilaitoksista suurin osa on ihan surkeassa kunnossa, monella työpaikalla on huono sisäilma ja hometaloja on ties kuinka paljon. Kukaan ei voi tietää, kuinka moni altistuu tälle kaikelle jatkuvasti. Osa ihmisistä on fyysisesti vahvempia, eivätkä kärsi näistä, mutta sitten on meitä, joiden keho ei ole terästä ja jatkuva altistuminen aiheuttaa oireita.

Tämän kaiken tajuaminen on ottanut hirveän koville. Koko ajattelutapa itseen ja viime vuosiin on mennyt päälaelleen. Minä en olekaan sairas. Minussa ei olekaan vikaa. Vaan siinä ympäristössä, jossa olen niin viihtynyt, jossa olen saanut sivistää itseäni, elää ikimuistoisia hetkiä, iloita, surra ja kasvaa aikuiseksi. Se ympäristö on kaiken pahan alku ja juuri. Se on myrkyttänyt ruumiini niin että välillä hengittäminenkin sattuu. Se tekee minut hirvittävän surulliseksi. Niin monella eri tavalla, niin monesta eri syystä, etten osaa edes kuvailla sitä.

Tämän kaiken kertominen on vasta alkusoittoa. Sillä tiedän viimeinkin, mikä kaiken aiheutti ja aion tehdä kaikkeni, että löydän tapoja helpottaa oloani ja haluan, että tästä asiasta puhutaan entistä enemmän ja tietoisuus paranee. Tähän asiaan kun voidaan vaikuttaa päätöksenteolla, jos niin vain halutaan.

2 kommenttia:

  1. Hyvä että tää selvisi! Ei ole varmasti helppoo yrittää pysyä aina positiivisena, kun tulee aina uusia yllätyksiä :( toivottavasti tämä on askel terveyteen ja parempaan vointiin! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, se on tärkeintä, että asiat selviää! :) Kyllähän se mieli on koetuksella kaikissa näissä käänteissä, mutta aina pitää uskoa asioiden kääntyvän parhain päin. :) Kiitos, sitä minäkin kovasti toivon! :)

      Poista

Ilahdun suuresti kommentistasi!

Proudly designed by Mlekoshi playground