Vuosikymmen bloggaamista on kulunut. Ainakin melkein. Aloitin ensimmäisen blogini Kristallistan kirjoittamisen syksyllä 2011. Kyllästyin vanhaan blogiini ja sinne kirjoittamiini juttuihin ja perustin uuden vuoden 2013 lopulla. Tämän blogin, Unihiekkaa hiuksissa.
Kuusi vuotta on kulunut. Tänne olen kirjoittanut iloistani ja suruistani, reissuistani, ajatuksistani ja tunteistani. Samaan aikaan blogimaailma on muuttunut ja hiljentynyt. Blogien kirjoittaminen ei ole enää siistiä ja suosittua, vaan tilalle ovat tulleet instakuvat, videot ja podcastit. Omakin motivaatio on kärsinyt ja vähentynyt huomattavasti viime vuosien aikana. Edellisen postauksen kirjoitin lokakuun lopussa, eikä intoa uuden kirjoittamiseen ole näkynyt. Siksi on lopetettava pyristeleminen ja sanottava ääneen. En halua enää kirjoittaa blogia. Se tuntuu samaan aikaan surulliselta ja hirvittävän helpottavalta. Vaikka kuinka rakastankin kirjoittamista ja valokuvaamista, oman blogin pitäminen ei ole tuntunut innostavalta ja omalta enää vähään aikaan. Olen kuitenkin erittäin ylpeä kaikista postauksista, joita olen vuosien varrella kirjoittanut, erittäin kiitollinen kaikista seuraajistani eri sosiaalisen median kanavissa ja erittäin iloinen kaikista kommenteista ja keskusteluista, joita olen käynyt eri ihmisten kanssa blogitekstieni innoittamana.
Uusi vuosikymmen alkaa ja uudet haasteet tulevat viemään minut mukanaan. Toivon, että saan viimein omanlaiseni palkkatyön ja että jaksan jatkaa kirjoittamista ja valokuvaamista ja julkaisen tuotoksiani vielä jossain. Jos meikän höpinät ja arkijutut kiinnostaa, aina voi seurata meininkejä instagramissa, löydyn sieltä edelleen nimimerkillä @krizherr. Minulla on myös mielessä eräs aivan uusi projekti, jonka kimppuun toivottavasti pääsen piakkoin.
Tämän blogin tarina on kuitenkin ohi. Jätän blogin julkiseksi ainakin joksikin aikaa, jotta halukkaat voivat selailla juttujani ja lukea niitä. Kiitos kaikista näistä vuosista!
Muistoja Riikasta
20.10.19
Onko miltei häpeällistä julkaista nämä kuvat näin pitkän tauon jälkeen? Ehkä jos olisi jotenkin varteenotettava bloggaaja. Minä kun postailen tänne silloin tällöin ja huvikseni, joskus ehkä vältelläkseni työhakemuksen kirjoittamista, niin sillä ei ole väliä. Palaan nyt, märästä, maahomeen hajuisesta lokakuusta heinäkuun loppuun, kun sain viettää muutaman päivän Latvian Riikassa. Joka päivä aurinko ei hellinyt, mutta se ei haitannut.
Kiersimme historiallisia kohteita, Mustapäiden linnan keskiaikaisen linnan, holokaustin muistomuseon, jossa oli karmiva talo täynnä 40-luvun arkisia esineitä ja tuntuva käsitys siitä, kuinka ahtaasti juutalaiset talossa aikanaan asuivat, miehitysmuseossa, jossa oli rutkasti tietoa natsi- ja neuvostohallinnoista, KGB-museossa, jonka englanninkielinen opastettu kierros tarinoineen ihmisen pahuudesta pysäytti. Riikalla on takanaan vaiheikas 1900-luku, johon oli erittäin kiinnostavaa tutustua näiden eri museoiden avustuksella.
Reissuhan ei olisi ollut mitään ilman hyvää ruokaa ja juomaa. Söin reissussa kasvisruokaa (paitsi yhdessä paikassa, jossa tilaus otettiin väärin, enkä jaksanut alkaa vääntää asiasta) ja pääosin ne olivat oikein maittavia. Burgerstudio oli kiva hampparipaikka meidän hotellin lähellä. Ylläolevan kuvan olen ottanut KwakkInn-baarissa, jolla on hyvät arvostelut TripAdvisorissa.
Riika on erittäin ristiriitainen kaupunki. Yhtäältä siellä on kauniita puistoja ja ihania vanhoja taloja, toisaalta rähjäistä, rikkinäistä ja keskeneräistä. Tallinnaan verrattuna neuvostoaika näkyy Riikassa huomattavasti enemmän. Se on yhtä aikaa kiehtovaa ja hämmentävää.
Siinä se on. Viimeinkin. Tuli pitkästä aikaa sellainen olo, että pitäisi päästä kuvaamaan. Se on harvinaista herkkua nykyään. Valoa pimeään syksyyn kaikille!
Kiersimme historiallisia kohteita, Mustapäiden linnan keskiaikaisen linnan, holokaustin muistomuseon, jossa oli karmiva talo täynnä 40-luvun arkisia esineitä ja tuntuva käsitys siitä, kuinka ahtaasti juutalaiset talossa aikanaan asuivat, miehitysmuseossa, jossa oli rutkasti tietoa natsi- ja neuvostohallinnoista, KGB-museossa, jonka englanninkielinen opastettu kierros tarinoineen ihmisen pahuudesta pysäytti. Riikalla on takanaan vaiheikas 1900-luku, johon oli erittäin kiinnostavaa tutustua näiden eri museoiden avustuksella.
Uskollinen hattu on aina matkassa mukana.
Reissuhan ei olisi ollut mitään ilman hyvää ruokaa ja juomaa. Söin reissussa kasvisruokaa (paitsi yhdessä paikassa, jossa tilaus otettiin väärin, enkä jaksanut alkaa vääntää asiasta) ja pääosin ne olivat oikein maittavia. Burgerstudio oli kiva hampparipaikka meidän hotellin lähellä. Ylläolevan kuvan olen ottanut KwakkInn-baarissa, jolla on hyvät arvostelut TripAdvisorissa.
Potretteja on pakko ottaa!
Riika on erittäin ristiriitainen kaupunki. Yhtäältä siellä on kauniita puistoja ja ihania vanhoja taloja, toisaalta rähjäistä, rikkinäistä ja keskeneräistä. Tallinnaan verrattuna neuvostoaika näkyy Riikassa huomattavasti enemmän. Se on yhtä aikaa kiehtovaa ja hämmentävää.
Siinä se on. Viimeinkin. Tuli pitkästä aikaa sellainen olo, että pitäisi päästä kuvaamaan. Se on harvinaista herkkua nykyään. Valoa pimeään syksyyn kaikille!
Kesäpäivä Karhupuistossa
31.8.19
Viime päivinä on ollut ihanan lämmintä ja aurinkoista ja tuntuu kuin kesä vaan jatkuisi ja jatkuisi. Kohta varmaan meno muuttuu ja syksyinen sää valtaa taivaat harmaudellaan. Nyt on onneksi pystynyt nauttimaan vielä ulkoilusta ja kävelystä.
Tässä postauksessa jaan kuvia heinäkuun loppupuolelta päivältä, jolloin oli täydellisen aurinkoista ja lämmintä. Kävimme Ronjan kanssa sushilla, Hoochie Mama Janessa ja istuskelemassa terassilla. Tämän lisäksi kävimme kuvailemassa Karhupuistossa ja sain otettua Ronjasta ihanan kesäisiä kuvia. Ajattelin nyt jakaa nämä otokset teidän kansanne.
Ronjan kanssa on aina yhtä ihana kuvailla. Oletteko te kuvailleet kesällä paljon? ♡
Tässä postauksessa jaan kuvia heinäkuun loppupuolelta päivältä, jolloin oli täydellisen aurinkoista ja lämmintä. Kävimme Ronjan kanssa sushilla, Hoochie Mama Janessa ja istuskelemassa terassilla. Tämän lisäksi kävimme kuvailemassa Karhupuistossa ja sain otettua Ronjasta ihanan kesäisiä kuvia. Ajattelin nyt jakaa nämä otokset teidän kansanne.
Ronjan kanssa on aina yhtä ihana kuvailla. Oletteko te kuvailleet kesällä paljon? ♡
Kesäinen asu Helsingin pitäjän kirkonkylällä
24.8.19
Minun on jo pitkään pitänyt tehdä tätä postaussarjaa ja muutenkin postailla, mutta joku tässä ei nyt tunnu onnistuvan. Nyt kuitenkin sivuutan sen ja keskityn siihen, kuinka kiva on postailla pitkästä aikaa. Olen tämän vuoden aikana ostanut uutena vain yhden kierrätyskankaan tehdyn t-paidan ja sukkahousuja. Muuten olen tehnyt kaikki vaatehankintani kirppareilta, Zadaa-sovelluksesta ja vaatteidenvaihtotapahumassa. Kaikkea ei tietenkään voi ostaa tai hankkia käytettynä, mutta kun varaa aikaa kirppareilla kiertelyyn, ainakin pääkaupunkiseudun laajojen kierrätyskeskusten ja kirpparien ansiosta on helppo hankkia vaatetta käytettynä.
Tämä postaus aloittaa kestävä tyyli -sarjan, jossa esittelen kirpparilöytöjäni. Tarkoituksena on osoittaa, kuinka voi luoda hauskan ja omanlaisen tyylin kirpparien tarjonnan avulla. Asusteet tai kengät saattavat olla uutena ostettuja, tosin jo jonkin aikaa sitten. Eiköhän sitten siirrytä itse asuun!
Postauksen kuvat on ottanut ihana Kati Turunen. Vietimme mukavan kesäisen iltapäivän Helsingin pitäjän kirkonkylän ihanissa maisemissa.
Asu siis koostuu t-paidasta, jossa on erilaisia punaisen sävyjä ja mustasta maksihameesta. Olen käyttänyt molempia vaatekappaleita todella paljon, koska ne ovat niin mukavia päällä. Varsinkin isompikokoisena arvostaa sitä, jos vaate on sekä kivannäköinen että mukava päällä. Nämä ovat molempia.
Näissä kuvissa näkyvä hattu on kulkenut mukanani jo vuosia. Ostin sen aikoinaan eräästä vaatelikkeestä Pihtiputaalta. Se on vain niin kaunis ja kätevä kesäkuumalla, että se eksyy useimmin päähäni kesäisin. En nimittäin pysty olemaan aurinkoisella säällä hetkeäkään ulkona ilman hattua. Saan niin helposti päänsäryn, joten olen tottunut siihen, että hattu täytyy olla päässä.
Näistä kuvista tuli todella kivoja kiitos ihanan miljöön ja hyvän kuvaajan. Mielessä olisi paljonkin kaikenlaisia kivoja asuja, joita voisi kuvailla. Toivottavasti nätit säät jatkuvat vielä syyskuun puolellakin. Kohta ollaan varmasti kuitenkin valmiita syksyyn itse kukin.
Tämä postaus aloittaa kestävä tyyli -sarjan, jossa esittelen kirpparilöytöjäni. Tarkoituksena on osoittaa, kuinka voi luoda hauskan ja omanlaisen tyylin kirpparien tarjonnan avulla. Asusteet tai kengät saattavat olla uutena ostettuja, tosin jo jonkin aikaa sitten. Eiköhän sitten siirrytä itse asuun!
Postauksen kuvat on ottanut ihana Kati Turunen. Vietimme mukavan kesäisen iltapäivän Helsingin pitäjän kirkonkylän ihanissa maisemissa.
Asu siis koostuu t-paidasta, jossa on erilaisia punaisen sävyjä ja mustasta maksihameesta. Olen käyttänyt molempia vaatekappaleita todella paljon, koska ne ovat niin mukavia päällä. Varsinkin isompikokoisena arvostaa sitä, jos vaate on sekä kivannäköinen että mukava päällä. Nämä ovat molempia.
Kati osasi ottaa aivan ihania ja erilaisia kuvia!
Kuvausmiljöö oli todella kaunis ja tunnelmallinen runsaan puuston takia kirkaalla auringonpaisteellakin.
Kävimme myös herkuilla Kahvitupa Laurentiuksessa. Tuo panna cotta oli niin hyvää!
Meikissä mukana NYX:n soft matte lip creamia, koska ne ovat parhaita huulivärejä ikinä!
Näissä kuvissa näkyvä hattu on kulkenut mukanani jo vuosia. Ostin sen aikoinaan eräästä vaatelikkeestä Pihtiputaalta. Se on vain niin kaunis ja kätevä kesäkuumalla, että se eksyy useimmin päähäni kesäisin. En nimittäin pysty olemaan aurinkoisella säällä hetkeäkään ulkona ilman hattua. Saan niin helposti päänsäryn, joten olen tottunut siihen, että hattu täytyy olla päässä.
Näistä kuvista tuli todella kivoja kiitos ihanan miljöön ja hyvän kuvaajan. Mielessä olisi paljonkin kaikenlaisia kivoja asuja, joita voisi kuvailla. Toivottavasti nätit säät jatkuvat vielä syyskuun puolellakin. Kohta ollaan varmasti kuitenkin valmiita syksyyn itse kukin.
Mukavaa viikonloppua kaikille!
Kihlajaispäivä
7.8.19
Minä ja Antti olemme kihloissa. Itse asiassa olemme olleet jo tammikuun lopusta lähtien ja kihlajaisiamme vietimme toukokuun alussa Pielavedellä. Koska energiaa ja innostusta ei ole kirjoittelemiseen riittänyt, tulen nyt näin hieman myöhässä muistelemaan tuota mukavaa toukokuista päivää!
Antti siis kosi minua tammikuun lopussa vuosipäivänämme tehdyllä reissulla Tallinnaan. Tuo ilta oli aivan ihana kaikin puolin. Iltapäivällä lilluimme hotellin span uima-altaissa, laittauduimme ja lähdimme vanhaan kaupunkiin. Söimme ajan kuluksi jäätelöä ylisöpössä kahvilassa, minkä jälkeen menimme pelaamaan kauhuteemaisen escape roomin. Huone oli todella vaikuttava ja pelottava pimeyden, äänitehosteiden ja näyttelijän ansiosta. Olimme molemmat ihan tunnekuohuissa säikäyksiä aiheuttaneen kokemuksen jäljiltä ja käveltyämme portaat alakerran eteiseen Antti polvistui ja kysyi minua vaimokseen ja minä suostuin! Itkuhan siinä pääsi. Aavistelin ennen matkaa, että kosinta tapahtuisi reissulla, mutta ajattelin sen jäävän illalliselle. Escape roomin eteisessä en sen aavistanut koittavan, joten yllätyin toden teolla. Kosinnan jälkeen Antti osti minulle kukkia ja kävimme Tchaikovskyssa hienoimmalla illallisella ikinä.
Toukokuun alussa sitten kokoonnuimme perheidemme kanssa juhlimaan kihlaustamme. Paikalla olivat kaikki paitsi Antin veljen tyttöystävä. Emme ole koskaan aiemmin olleet tällä poppoolla koossa saman katon alla. Oli ihana viettää aikaa kaikkien rakkaiden kanssa, laittaa pöytä koreaksi ja syödä hyvin. Aloitimme juhlan nostamalla maljan.
Ohjelmassa oli syömistä ja juomista. Olimme pitkään miettineet, mitkä ruoat sopisivat hyvin kihlajaisillalliselle, jotta kaikki voisivat niistä nauttia. Lopulta saimme hyvän menun kasattua. Pääruokana meillä oli kanaa, uunijuureksia, halloumipihvejä ja salaattia. Jälkiruoaksi oli kaksi erilaista kakkua, juustokakku sekä perinteinen täytekakku. Myöhemmin meillä oli vuorossa vielä mättömenu, johon kuului juustoja, keksejä, viinirypäleitä ja viiniä. Ilta kului mukavasti ruoasta nautiskellen, juomia maistellen, pelaten ja jutellen!
Loppuun vielä muutama sana kihlasormuksistamme. Halusimme nimittäin Antin kanssa miettiä tarkkaan, millaiset sormukset ostamme ja googlettelun jälkeen löysin Kätkö Korun. Kyseessä on Kalliossa sijaitseva korupaja, jossa valmistetaan käsityönä asiakkaan toiveen mukaisia sormuksia kierrätetystä hopeasta ja reilun kaupan kullasta. Paikalle voi viedä myös omaa kultaa sormuksen tekoa varten. Koska kyseessä oli kihlaus, emme halunneet panostaa kultasormuksen verran ja päätimme hankkia kierrätyshopeasta valmistettavat sormukset. Valittavana oli erilaisia malleja ja päädyimme Rakkaus-sormuksiin. Niiden ideana on se, että molempien sormuksissa on kulmat, jotka sopivat yhteen. Ajatus oli aivan ihana ja halusimme omista sormuksistamme juuri tällaiset yhteensopivat. Sormusten suunnittelu sujui Kätkö Korussa todella hyvin ja saimme itse päättää sormusten leveyden, värisävyn ja pinnan tekstuurin. Palvelu oli koko prosessin ajan erittäin ystävällistä ja mukavaa. Voin lämpimästi suositella Kätkö Korua, jos haluaa eettisen ja uniikin, juuri itselle tehdyn ainutlaatuisen sormuksen!
Nyt on kosinta koettu, kihlasormukset hankittu ja kihlajaiset vietetty. Seuraavaksi ryhdymme suunnittelemaan hääjuttuja! Olen onnellinen ja kiitollinen kaikista rakkaista ihmisistä elämässäni! ♡♡
Antti siis kosi minua tammikuun lopussa vuosipäivänämme tehdyllä reissulla Tallinnaan. Tuo ilta oli aivan ihana kaikin puolin. Iltapäivällä lilluimme hotellin span uima-altaissa, laittauduimme ja lähdimme vanhaan kaupunkiin. Söimme ajan kuluksi jäätelöä ylisöpössä kahvilassa, minkä jälkeen menimme pelaamaan kauhuteemaisen escape roomin. Huone oli todella vaikuttava ja pelottava pimeyden, äänitehosteiden ja näyttelijän ansiosta. Olimme molemmat ihan tunnekuohuissa säikäyksiä aiheuttaneen kokemuksen jäljiltä ja käveltyämme portaat alakerran eteiseen Antti polvistui ja kysyi minua vaimokseen ja minä suostuin! Itkuhan siinä pääsi. Aavistelin ennen matkaa, että kosinta tapahtuisi reissulla, mutta ajattelin sen jäävän illalliselle. Escape roomin eteisessä en sen aavistanut koittavan, joten yllätyin toden teolla. Kosinnan jälkeen Antti osti minulle kukkia ja kävimme Tchaikovskyssa hienoimmalla illallisella ikinä.
Toukokuun alussa sitten kokoonnuimme perheidemme kanssa juhlimaan kihlaustamme. Paikalla olivat kaikki paitsi Antin veljen tyttöystävä. Emme ole koskaan aiemmin olleet tällä poppoolla koossa saman katon alla. Oli ihana viettää aikaa kaikkien rakkaiden kanssa, laittaa pöytä koreaksi ja syödä hyvin. Aloitimme juhlan nostamalla maljan.
Ohjelmassa oli syömistä ja juomista. Olimme pitkään miettineet, mitkä ruoat sopisivat hyvin kihlajaisillalliselle, jotta kaikki voisivat niistä nauttia. Lopulta saimme hyvän menun kasattua. Pääruokana meillä oli kanaa, uunijuureksia, halloumipihvejä ja salaattia. Jälkiruoaksi oli kaksi erilaista kakkua, juustokakku sekä perinteinen täytekakku. Myöhemmin meillä oli vuorossa vielä mättömenu, johon kuului juustoja, keksejä, viinirypäleitä ja viiniä. Ilta kului mukavasti ruoasta nautiskellen, juomia maistellen, pelaten ja jutellen!
Loppuun vielä muutama sana kihlasormuksistamme. Halusimme nimittäin Antin kanssa miettiä tarkkaan, millaiset sormukset ostamme ja googlettelun jälkeen löysin Kätkö Korun. Kyseessä on Kalliossa sijaitseva korupaja, jossa valmistetaan käsityönä asiakkaan toiveen mukaisia sormuksia kierrätetystä hopeasta ja reilun kaupan kullasta. Paikalle voi viedä myös omaa kultaa sormuksen tekoa varten. Koska kyseessä oli kihlaus, emme halunneet panostaa kultasormuksen verran ja päätimme hankkia kierrätyshopeasta valmistettavat sormukset. Valittavana oli erilaisia malleja ja päädyimme Rakkaus-sormuksiin. Niiden ideana on se, että molempien sormuksissa on kulmat, jotka sopivat yhteen. Ajatus oli aivan ihana ja halusimme omista sormuksistamme juuri tällaiset yhteensopivat. Sormusten suunnittelu sujui Kätkö Korussa todella hyvin ja saimme itse päättää sormusten leveyden, värisävyn ja pinnan tekstuurin. Palvelu oli koko prosessin ajan erittäin ystävällistä ja mukavaa. Voin lämpimästi suositella Kätkö Korua, jos haluaa eettisen ja uniikin, juuri itselle tehdyn ainutlaatuisen sormuksen!
Riittämättömyydestä
17.6.19
Tuntuuko sinusta joskus siltä, että arvotat itseäsi pelkästään suoritustesi perusteella? Että jos et saakaan aikaiseksi jotakin, koet valtavaa epäonnistumisen tunnetta. Jos jokin asia jää tekemättä, se vaivaa sinua, etkä saa mielenrauhaa. Tämä on varmasti hyvin yleistä, vaikka emme ehkä aina haluaisi itsellemme sitä myöntääkään.
Viime kuukausien aikana olen kamppaillut tämän teeman parissa hirveän paljon. Olenko arvokas, jos en käy töissä ja tienaa rahaa ja saa asioita aikaiseksi? Totta kai olen. Tiedostan kyllä omien ajatusteni typeryyden, mutta samaan aikaan silti vähättelen itseäni jatkuvasti. En käy kokoaikatöissä, joten olen vain taakkana muille. En saanut tehtyä tänäänkään edes kotitöitäkään, vaikka olen kotona koko ajan. En saanut aloitettua sitä ompeluprojektiakaan, mitä piti.
Mistä ihmeestä nämä ajatukset tulevat? Uskon, että ne tulevat sekä ulkoa että sisältä. Ympärilläni on ihmisiä, jotka saavat valtavasti asioita aikaan, ovat tehokkaita ja etenevät elämässään. Toisaalta voisin olla välittämättä kaikesta ulkopuolisesta, mutta olen myös luonteeltani vaativa ja kunnianhimoinen, eikä minulle sovi kotona oleilu. En minä innostu kotitöiden tekemisestä ja Netflixin tuijottamisesta 8 tunnin verran päivässä. Vaatimukset tulevat siis myös sisältäni.
En mielestäni aina ole ollut niin vaativa itselleni. Peruskoulussa pärjäsin opinnoissa suhteellisen hyvin, mutta en silloin stressannut niin paljon, sillä monet asiat koulussa tuntuivat melko helpoilta. Lukioon siirtymisessä tapahtui muutos. Opiskeltavaa oli enemmän ja se oli vaikeampaa. Koska olin jo peruskoulussa oppinut tunnolliseen läksyjentekoon ja lukemiseen, pärjäsin lukiossakin hyvin. Silloin mukaan astui kuitenkin stressi. Sain hyviä arvosanoja, mutta se vaati jo huomattavasti enemmän aikaa ja vaivaa. Joissakin oppiaineissa sain lukion alun ajan kursseista kymppejä. Aloin miettimään, että minun on jatkossakin saatava kursseista parhaat arvosanat, jotta todistuksessa olisi nätti rivi kymppejä näiden tiettyjen aineiden kohdalla. Kerran sain historian kokeesta seiskan ja kurssiarvosanaksi kasin ja mietin ihan tosissani, että minun pitäisi uusia koe, jotta saisin kympin kurssiarvosanaksi. Onneksi äitini takoi silloin järkeä päähäni, etten moiseen typeryyteen ryhtyisi. Koeviikot olivat aina stressaavaa aikaa, sillä vaikka tunnollinen oppilas olinkin, luin kokeisiin yleensä vain edellisenä yhtenä tai kahtena päivänä ja se tarkoitti sitä, että luettavaa oli sadasta pariin sataa sivua päivässä. Olin aina ihan järkyttävän stressaantunut, kun oli koeviikko, sillä minun oli pakko lukea koealueet sanasta sanaan. Muistan joskus nähneeni sekavia uniakin lukemistani teemoista, niin paljon minä niitä mietin ja stressasin.
Lukiotodistukseni toki on hyvä, siellä on paljon hyviä arvosanoja. Jotain lukion päätyttyä kuitenkin ymmärsin. Tajusin, etten voinut jatkaa samalla tavalla yliopistossa suomen kielen opinnoissani. Arvosanojen täydelliset rivit eivät olleet kaiken sen stressin arvoista. Yliopiston alussa kaikki olikin hyvin hämmentävää, kun muutin ensimmäisen kerran elämässäni, heti eri paikkakunnalle ja omaan asuntoon. Elämänmuutos oli kova pala ja se vei huomiota ja energiaa perfektionistiselta opiskelulta. Jossain vaiheessa olin aika epämotivoitunut opintoja kohtaan ja luistelin joitakin kursseja läpi aikamoisen vähällä panostuksella, josta osasin olla vähän ylpeäkin. Ero perfektionistiseen lukio-opiskeluun oli valtava.
Kun vaihdoin alaa yhteiskuntapolitiikalle ja huomasin taas saavani parempia arvosanoja, koska opiskeltavat aiheet olivat niin mielenkiintoisia, alkoi tuttu perfektionismi nostaa taas päätään. Alkuperäiset tavoitteeni esimerkiksi gradun suhteen eivät olleet kovin korkealla, mutta koska prosessi levähti heti alkuun niin mittavaksi, lopulta omistin itseni gradulle täysin. Arvosanat nousivat loppua kohden opintosuoritusotteessani. En osannut viedä opintoja loppuun kovinkaan lunkisti. Todistus näyttää aika hyvältä muutamia huonoja arvosanoja lukuun ottamatta. Osaan edelleenkin olla niistä vähän ylpeä.
Entäpä elämäni nyt? Olen kotona päivät pitkät, eikä minulla ole gradua, opintoja tai kokoaikaista työtä, johon suunnata rasittavan sinnikästä perfektionismiani ja olen hukassa. Miksi? Enkö voisi vain olla ja nauttia elämästä? Käyttää sopivasti aikaa työ- ja vapaaehtoisjuttuihin, blogin kirjoittamiseen, liikkumiseen ja muuten olla vain rennosti. Jossain vaiheessa kevättä onnistuinkin tässä. Kun suunnitelmat muuttuvat ja heittelevät, en osaa taas ollenkaan olla rauhassa.
Perfektionistinen olen monessa asiassa, mutta en kärsivällisyydessä. Ehkä minun tulisikin oppia tästä ajasta jotakin oleellista. Aina ei tarvitse suorittaa, aina ei tarvitse loistaa, aina ei tarvitse tehdä enempää kuin mihin oikeastan kykenisikään. Ihmiselläkin on omat aikansa tehdä ja omat aikansa levätä, mutta oman kehon kuuntelemiseen ei nykyään kaikilla ole mahdollisuutta. Minun on otettava tämä aika opetteluna ja mahdollisuutena pitkään lepoon, kunhan vain saisin taas rauhoitettua sekavan pääni. Nyt on kuitenkin kesä kauneimmillaan, joten pitäisi pysähtyä ja nauttia siitä. Nauttia tästä hetkestä juuri sellaisena kuin se on, ilman arvottamista.
Viime kuukausien aikana olen kamppaillut tämän teeman parissa hirveän paljon. Olenko arvokas, jos en käy töissä ja tienaa rahaa ja saa asioita aikaiseksi? Totta kai olen. Tiedostan kyllä omien ajatusteni typeryyden, mutta samaan aikaan silti vähättelen itseäni jatkuvasti. En käy kokoaikatöissä, joten olen vain taakkana muille. En saanut tehtyä tänäänkään edes kotitöitäkään, vaikka olen kotona koko ajan. En saanut aloitettua sitä ompeluprojektiakaan, mitä piti.
Mistä ihmeestä nämä ajatukset tulevat? Uskon, että ne tulevat sekä ulkoa että sisältä. Ympärilläni on ihmisiä, jotka saavat valtavasti asioita aikaan, ovat tehokkaita ja etenevät elämässään. Toisaalta voisin olla välittämättä kaikesta ulkopuolisesta, mutta olen myös luonteeltani vaativa ja kunnianhimoinen, eikä minulle sovi kotona oleilu. En minä innostu kotitöiden tekemisestä ja Netflixin tuijottamisesta 8 tunnin verran päivässä. Vaatimukset tulevat siis myös sisältäni.
En mielestäni aina ole ollut niin vaativa itselleni. Peruskoulussa pärjäsin opinnoissa suhteellisen hyvin, mutta en silloin stressannut niin paljon, sillä monet asiat koulussa tuntuivat melko helpoilta. Lukioon siirtymisessä tapahtui muutos. Opiskeltavaa oli enemmän ja se oli vaikeampaa. Koska olin jo peruskoulussa oppinut tunnolliseen läksyjentekoon ja lukemiseen, pärjäsin lukiossakin hyvin. Silloin mukaan astui kuitenkin stressi. Sain hyviä arvosanoja, mutta se vaati jo huomattavasti enemmän aikaa ja vaivaa. Joissakin oppiaineissa sain lukion alun ajan kursseista kymppejä. Aloin miettimään, että minun on jatkossakin saatava kursseista parhaat arvosanat, jotta todistuksessa olisi nätti rivi kymppejä näiden tiettyjen aineiden kohdalla. Kerran sain historian kokeesta seiskan ja kurssiarvosanaksi kasin ja mietin ihan tosissani, että minun pitäisi uusia koe, jotta saisin kympin kurssiarvosanaksi. Onneksi äitini takoi silloin järkeä päähäni, etten moiseen typeryyteen ryhtyisi. Koeviikot olivat aina stressaavaa aikaa, sillä vaikka tunnollinen oppilas olinkin, luin kokeisiin yleensä vain edellisenä yhtenä tai kahtena päivänä ja se tarkoitti sitä, että luettavaa oli sadasta pariin sataa sivua päivässä. Olin aina ihan järkyttävän stressaantunut, kun oli koeviikko, sillä minun oli pakko lukea koealueet sanasta sanaan. Muistan joskus nähneeni sekavia uniakin lukemistani teemoista, niin paljon minä niitä mietin ja stressasin.
Lukiotodistukseni toki on hyvä, siellä on paljon hyviä arvosanoja. Jotain lukion päätyttyä kuitenkin ymmärsin. Tajusin, etten voinut jatkaa samalla tavalla yliopistossa suomen kielen opinnoissani. Arvosanojen täydelliset rivit eivät olleet kaiken sen stressin arvoista. Yliopiston alussa kaikki olikin hyvin hämmentävää, kun muutin ensimmäisen kerran elämässäni, heti eri paikkakunnalle ja omaan asuntoon. Elämänmuutos oli kova pala ja se vei huomiota ja energiaa perfektionistiselta opiskelulta. Jossain vaiheessa olin aika epämotivoitunut opintoja kohtaan ja luistelin joitakin kursseja läpi aikamoisen vähällä panostuksella, josta osasin olla vähän ylpeäkin. Ero perfektionistiseen lukio-opiskeluun oli valtava.
Kun vaihdoin alaa yhteiskuntapolitiikalle ja huomasin taas saavani parempia arvosanoja, koska opiskeltavat aiheet olivat niin mielenkiintoisia, alkoi tuttu perfektionismi nostaa taas päätään. Alkuperäiset tavoitteeni esimerkiksi gradun suhteen eivät olleet kovin korkealla, mutta koska prosessi levähti heti alkuun niin mittavaksi, lopulta omistin itseni gradulle täysin. Arvosanat nousivat loppua kohden opintosuoritusotteessani. En osannut viedä opintoja loppuun kovinkaan lunkisti. Todistus näyttää aika hyvältä muutamia huonoja arvosanoja lukuun ottamatta. Osaan edelleenkin olla niistä vähän ylpeä.
Entäpä elämäni nyt? Olen kotona päivät pitkät, eikä minulla ole gradua, opintoja tai kokoaikaista työtä, johon suunnata rasittavan sinnikästä perfektionismiani ja olen hukassa. Miksi? Enkö voisi vain olla ja nauttia elämästä? Käyttää sopivasti aikaa työ- ja vapaaehtoisjuttuihin, blogin kirjoittamiseen, liikkumiseen ja muuten olla vain rennosti. Jossain vaiheessa kevättä onnistuinkin tässä. Kun suunnitelmat muuttuvat ja heittelevät, en osaa taas ollenkaan olla rauhassa.
Perfektionistinen olen monessa asiassa, mutta en kärsivällisyydessä. Ehkä minun tulisikin oppia tästä ajasta jotakin oleellista. Aina ei tarvitse suorittaa, aina ei tarvitse loistaa, aina ei tarvitse tehdä enempää kuin mihin oikeastan kykenisikään. Ihmiselläkin on omat aikansa tehdä ja omat aikansa levätä, mutta oman kehon kuuntelemiseen ei nykyään kaikilla ole mahdollisuutta. Minun on otettava tämä aika opetteluna ja mahdollisuutena pitkään lepoon, kunhan vain saisin taas rauhoitettua sekavan pääni. Nyt on kuitenkin kesä kauneimmillaan, joten pitäisi pysähtyä ja nauttia siitä. Nauttia tästä hetkestä juuri sellaisena kuin se on, ilman arvottamista.
Minä olen täydellinen juuri tällaisena.
Huh. Siinäpä pala purtavaksi tällaiselle perfektionistille.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
