Bandana-huivi tukassa

Dadaa! Krissu täällä taas. Tämä viikko on vointien puolesta ollut paljon parempi kuin edeltäjänsä. Pidetään peukut ja varpaat pystyssä, jotta tämä jatkuu vielä loppuviikonkin. Huomenna olisi nimittäin lähtö Helsinkiin, huisia!

Pin-up -kurssi on lähtenyt käyntiin ja ensimmäisiä juttuja on päästy jo Facebookin kautta tekemään. Muun muassa oman pin-up -nimen kehittely on alkanut ja meitä oppilaita kehotettiin kokeilemaan pin-up -tyyliin kuuluvan bandana-huivin solmimista. Meikä ryhtyi toimeen tänään ja kiepsautti huivin päähän. Laitoin myös vähän huulipunaa ja koitin etuhiuksia väkerrellä jotenkin. Vähän oli hankalaa, mutta lopputulos on kuitenkin melko hyvä. Tästä se alkaa!

Ensimmäinen lankeemus

 Hyi hyi Krissu!

Minä pärjäsin hyvin kaksi kuukautta. Olin kaksi kuukautta ostamatta yhtään vaatteita, kenkiä ja laukkuja. Mutta sitten tuli yhteinen viikonloppu äidin kanssa ja lähdimme kaupungilla pyörähtämään. Ja kuinkas siellä sitten kävikään. Äiti halusi UFF:lle ja siellä oli neljän euron päivä. Äiti katseli verhoja ja minä hiippailin vaivihkaa vaaterekkien välissä ja vilkuilin tarjontaa. Ei löytynyt onneksi mitään kivaa. Sitten äiti sai verhonsa valittua ja ryhdyimme katselemaan yhdessä vaatteita. Sittenhän sieltähän löytyi vaikka mitä kivaa. Ajattelin, että jos sitä nyt vaikka vain sovittaisi näitä. Minähän sovitin. Huomasimme sovituskopin viereisessä seinässä lapun, jossa kerrottiin saavan kuusi tuotetta kahteenkymppiin. Päätös oli tehty. Sovittamistani vaatteista kaksi sopi erityisen hyvin päälleni.

Mustavalkoinen hihaton kauluspaita ja pitkä ruskea neule löysällä kauluksella. Jotenkin nämä molemmat sykähdyttivät minua kovasti. Sopivat mielestäni päälle melkoisen hyvin. Hintaa näille jäi yhteensä kuusi euroa. Joten langettua tuli, mutta eihän kirppariostokset ole niin pahoja? Ja eikös nuo ole aika kivoja?

Makuja viikonlopulta

Nykyisin minun ja Antin koti-käsite on laajentunut kahden sijasta kolmeen paikkaan. Vaikkei sitä kolmatta ihan omaksi kodikseen vielä voisikaan sanoa, ainakin se on sen toisen koti. Tuosta maagisesta kolmiosta on muodostunut meidän elämänpiirimme, jossa me elämämme arkeamme ja juhlaamme. Mietin tuossa muutama päivä takaperin, milloin olen viimeksi poistunut siltä. Uudenvuoden jälkeen kävimme ostamassa sisustustavaroita Ylivieskasta, lokakuun lopulla olimme mökkeilemässä Jämsässä ja lokakuun alussa kävin Tartossa. Viime aikoina Jyväskylän kahvilat ovat tulleet minulle tutummaksi kuin maailman tarjoamat nähtävyydet. Niissä on kiva käydä, hakemassa pientä iloa sairastelun täyttämään elämään.

Äiti oli viikonlopun kanssani täällä Jyväskylässä kun Antti karkasti pelaamaan Joensuuhun. Lauantaina piti päästä keskustassa käymään ja kahvittelemaan menimme Wilhelmiinan Konditoriaan. Kahvila siirtyi joulukuun alusta paikallisliikenteen pysäkkien vierestä hassusta pikkurakennuksesta hitusen kauemmas Nikolainkulmaan. Rakennus on yksi keskustan alueen ihanimmista ja kahvila tuo hyvin esiin rakennuksen tunnelmaa. Noista pikkuruisista huoneissa toiseen voisi liihotella vaikka kuinka kauan.

Viikonloppu oli kaikin puolin oikein mukava. Välillä oli huono olo ja väsytti, mutta jaksoin touhutakin kaikenlaista. Käydä syömässä, pelaamassa bingoa Hempparissa, kaupungilla pyörimässä, kahvilla ja Palokassa sisustusostoksilla jälleen kerran. Toki myös rentoiltiin Gossip Girlin ja Candy Crush Sagan merkeissä. Ehkä nyt voisi avata hiljalleen tenttikirjan kannen?

Kaikkea hassua höttöstä

"Minusta ei ole apua sinulle. Sinun pitää käydä noissa somaattisen puolen testeissä ja saada sieltä vastaus ja apua vaivoihisi", sanoi minulle depressiohoitaja tänään. Oli kiva, että kuuntelit raskaana möykkynä rinnassani painavaa tarinaani, mutta olin vielä iloisempi kuin kuulin nämä sanat. Ja salaa olin ihan hirveän voitonriemuinen. Mitäs minä sanoin? Mitä minä koko ajan olen sanonut?

Olen siis rampannut viime elokuusta asti lääkärissä ja tutkimuksissa ja olen liian usein saanut kuulla seuraavat sanat, aina vähän eri muodossa: mitään ei löydy, sinulla ei varmasti ole mitään somaattista vikaa. Ja minä olen aina itku kurkussa sanonut, ettei tämä ole sitä. Minun mieleni ei ole nyt väsynyt, vaan ruumis. Eikä minua ole uskottu. Niin ette voi kuvitella, miltä nuo sanat tuntuivat tänään depressiohoitajan mukavassa nojatuolissa puoli yhdentoista aikaan pää hirveässä väsymyksen sumussa. Miksi siinä vain kesti niin kauan? Miksi tämänkin, vaikkakin oikein suloinen täti rauhoittavan äänensä ja näyttävien silmälasiensa kanssa olikin, oli niin vaikea uskoa, että minulla on fyysinen vika. Jokin vaiva, joka syö minua sisältä ja laittaa elimistön taistelemaan itseään vastaan. En tiedä. Joskus minusta tuntuu, että suomalainen hoitohenkilökunta pitää asiakkaitaan oikeasti vain aivottomana massana, jota pitäisi käsitellä mahdollisimman kustannustehokkaasti. Se on karua se.

Eilen illalla oli taas jonkin verran parempi olo aamuun verrattuna, joten halusin tehdä macaroneja, kun niihin oli ainekset hankittu. Ihan ensimmäistä kertaa eläissäni näitä söpöläisiä lähdin muovailemaan.

Eikä se tokikaan ollut niin helppoa kuin mitä voisi olettaa. Taikinasta tuli ihan liian paksua, joten pursottimella tehdyt muodot jäivät liian selkeästi näkyviin.

Sain minä pari ihan suloistakin aikaan.

Jos olisin kunnon lifestyle-bloggaaja, jättäisin viimeisen kuvan julkaisematta. Mutta koska elämä harvoin on täydellistä, paljastan, että suurin osa macaroneistani oli tämännäköisiä. Liian isoja ja muhkuraisia. Mutta kai nuo ensikertalaisen leivoksiksi ihan välttäviä ovat.

Aamiaishuone Kansantarinassa

Brunssit on kivoja. Mä en ole kovin montaa kertaa elämässäni ollut ihka oikealla brunssilla ja joskus taannoin opiskelijakavereiden kanssa harmiteltiin sitä, ettei Jyväskylässä ole kunnollista brunssipaikkaa. Nyt kun minäkin tynnyrissä elävä Krissu sain tietooni, että täälläkin on ilmeisesti jo jonkin aikaa ollut pystyssä Aamiaishuone Kansantarina, on sinne halu ollut kova. Ja viime viikon perjantaina äidin ja Antin kanssa sinne viimein pääsin.

Nautin kasviksia, kananmunia, jogurttia ja marjoja. Sain myös gluteenitonta sämpylää ja keksejä. Sisustus oli erittäin söpö ja ilmapiiri mukavan rento. Suosittelen jokaiselle Jyväskylässä pyörivälle brunssien ystävälle!

Pin-up -jännitystä

Jou eli mistäs mä nyt aloittaisin! On tässä viime aikoina ollut mieliala aika maassa tuon flunssan ja sen itse pääpahissairauden kanssa, mutta tänään on mennyt paremmin. Toivoa on aina jäljellä, eikä itseltään saa vaatia liikaa kun kipeänä on. Postauksen pääpointtina ei kuitenkaan ollut jatkaa sairauskertomusta, vaan kertoa yhdestä aika kivasta jutusta, joka on mun elämässä tällä hetkellä aluillaan. Mä nimittäin ilmoittauduin pin-up.fi:n mallikurssille numero 3, jossa opetetaan laittamaan huiksia, meikkaamaan, pukeutumaan, malleilemaan ja nostattamaan omaa itsetuntoa. Kurssi on alkanut ja tällä hetkellä käydään keskustelua fb-ryhmässä, jossa ihmiset saavat esitellä itseään ja jossa jatkossa saadaan ohjeita ja vinkkejä aiheeseen liittyen. Mä olen tästä samalla vähän kauhuissani ja ihan hirveän innoissani. Katsotaan, kuinka Krissun matka pin-up -tyttöseksi lähtee sujumaan!