Karpalomehupäivä

Tiedättekö sen, kun joku päivä, hetki tai ilta on sellainen, jollaiseksi ei sitä kalenteriin suunnitellut ja se sitten jää mieleen niin, että siitä kertoillaan juttuja myöhemmin. Eilinen ilta oli sellainen.  Päivä meni ihan normaalisti kandiseminaarissa ja tenttiin lukiessa. Sen jälkeen taitettiin ainejärjestölehteä. Siinä illasta sitten alkoi alavatsassa tuntua kummalta. Yritinpä olla välittämättä siitä, kun oli edessä kuoroharkat ja kaveri odotti. Kuoroon menin kivusta huolimatta. Sitten äänenavausta tehdessä rupesi silmissä sumenemaan. Mä en ole ikinä pyörtynyt, mutta tuolta ihmisestä varmaan tuntuu kun se on lähellä. Onneksi kaveri oli vieressä ja se huolehti minusta. Vei kotiin ja laittoi kämppiksen kanssa ruokaa. Mutta kipu vain yltyi, joten tilattiin taksi. Päivystyksessä menikin sitten yhteensä neljä tuntia. Otettiin verensokeria, verikokeita ja muita näytteitä. Kaveri lähti, mutta myöhemmin murunen tuli istumaan sängyn vierelle ja katsomaan kun mä ähkin lääkepöllyissä. Vaikka oli hirveä olo, en ollut kuitenkaan kovin onneton, kun oli ympärillä ihmisiä, jotka piti huolta.

Tänäänkin on ollut vähän pöhlö olo. Tentissä sain sentään käytyä, mutta nyt vain huolettaa hirveästi se, mitä huomenna pitäisi tehdä ja se, jaksaako niitä juttuja tehdä. Äh, voisipa joskus olla huolehtimatta niin paljon.

Pieni ja kämäinen halloween-tarina

Kaikki ei aina mene niin kuin Strömsössä. Tämä ärsyttävä sanonta osoitti jälleen kutinsa viime torstaina, kun yritin edistää JYY:n juhlavuosikirjan kuvitusta menemällä halloween-pippaloihin, jotka eivät sitten olleetkaan kyseisen tahon järjestämät.

Suomeksi sanottuna menin paikalle ihan turhaan. Onneksi mukana oli pari kaveria, ettei niin kovasti nolottanut olla väärässä paikassa kamera kaulassa ilman pukua kaikkien niiden halloween-olentojen keskellä. Pelattiin Munchkinia ja syötiin herkkuja. Oikeastaan oli ihan hauskaa.

Tarinan opetus on: älä haali liikaa tekemistä, jotta olet täysin perillä siitä mitä milloinkin teet. Ja että uusiin paikkoihin meneminen kannattaa aina ja kavereiden kanssa on kivaa. Niin ja että blogi on hyvä paikka muuten mihinkään kelpaamattomalle kuvamateriaalille. 

Muistoja

Viikko on kulunut luentojen, lukupiirien, lukemisen, löhöilyn, uusien ihmisten tapaamisen ja syömisen merkeissä. Nyt olen tässä, yhden viikon tehtävät täyttäneenä ja aion hetkeksi palata edelliseen viikonloppuun ja sen ihaniin muistoihin.

Muistoja Pyynikiltä, siellä oli silta. Niiden kaiteet on vaan niin hyvä kuvaustausta.

Siellä oli vettä, kaupungin valot ja ystävä.

Syksyn lehdet voivat olla muutakuin kuin kirkkaan oranssia ja keltaista.

Koivut voi olla kauniita muulloinkin kuin kesällä.

Vaikka ilta alkoi hämärtää, oli hyvä kuvata.

Me pikkuiset. Melkein kuin joskus silloin kymmenen vuotta sitten, kun kilometrit eivät meitä erottaneet.

Tuuli tuiversi.

Oli helppo hymyillä.

Paljon ihania muistoja, jotka lämmittävät mieltä vieläkin. Ystävän lähellä oli hyvä olla.

Syksyn sävyjä

Eilen otimme täyteen ladatun kameran mukaan, hyppäsimme autoon ja hurautimme Pyynikille.

 Aluksi kuvaussää epäilytti, mutta ilma olikin mitä mainioin. Ilta-aurinko sai maiseman säihkymään syksyn väreissä.

Eikä haitannut vaikka kaikista kuvista ei tullutkaan niin asiallisia.

 Sillä meillä oli hauskaa.

Ja sehän on kaikkein tärkeintä.

Onnea on...

Kun tapaa pitkästä aikaa ystävän, jonka on tuntenut siitä asti kun oppi lukemaan, ei voi olla kuin onnellinen.

Inspiraationa lihaton lokakuu

Halusin haastaa itseni kuun alussa ja kokeilla miltä tuntuisi elää vege-ruokavalion mukaisesti. Tähän mennessä on luistettu muutamat kerrat, mutta myös innostuttu kokeilemaan uusia reseptejä. Tämän viikon ajan olen ollut tunnollinen. Ja lautasille on päätynyt seuraavanlaisia aterioita.

Kasviskastike pastalle.

Juustoinen sienirisotto.

Peruna-juustovuoka.

Ruoan nimeä painamalla pääsee Valion sivuillle katsomaan reseptiä. Samalla voitte vertailla, miltä annosten pitäisi näyttää ja mitä niistä todellisuudessa tulee kun tällainen wnb-kokki pääsee puikkoihin. Ehkä en pärjännyt kuitenkaan ihan hirvittävän huonosti?