Osasin odottaa sitä. Kun ruumis alkaa heräillä henkiin, on aika kamppailla päätä vastaan. Tässä sitä nyt ollaan. Kahden vuoden väsymys on taisteltu läpi tahdonvoimalla ja mielen lujuudella. Nyt kun voimia alkaa olla kehossa enemmän, voi mieli hellittää. Eikä se ole helppoa.
On niin hassu olo. On outoa kun luentojen jälkeen voi tehdä jotakin. Ei tarvitse kiirehtiä sohvalle makaamaan huonoa oloa pois. Voi tehdä mitä haluaa. Maailmassa on niin paljon vaihtoehtoja ja ne kaikki näyttävät olevan viimein edes jollain tavalla mahdollisia minullekin. Mieli ei ymmärrä tätä ja päässä viuhuu tuhat ja sata ajatusta koko ajan.
On hirveän levoton olo. Tuntuu, että on mahdotonta keskittyä koneella olemiseen, tenttiin lukemiseen tai yhtään mihinkään. Parasta on olla liikkeellä. Tekisi mieli vain kävellä ja mennä. Haaveilen koko ajan juoksumatosta ja siitä, että saisin pitkästä aikaa rehkiä kunnolla. Mutta en ole varma uskallanko. Ei ole järkevää lähteä hapuilemaan suuria, kun voimat kuitenkin vielä ovat niin kovin vähäiset. On vain niin vaikeaa odottaa.
On niin outoa, kun tuntee taas niin voimakkaasti. Ilon ja surun. Innostuksen ja kaipauksen. Ennen sumu peitti alleen kaiken tunteen ja suurin toiveeni oli saada nukkua. Nyt ei enää nukutakaan, vaan sydän pamppailee ja mielen lisäksi ruumis alkaa olla valmiina seikkailuihin. Tekisi mieli mennä ja mennä. Elää ja yrittää unohtaa väsymyksen sumun, joka piti minua otteessaan niin pitkään. Mutta pelottaa unohtaa, kun ei tiedä, palaako se takaisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ilahdun suuresti kommentistasi!