Hostellielämää

Minulta pyydettiin juttua hostellielämästä Kroatiassa, joten täältä sitä tulee. Kivaa, että tulee edes joskus joitakin postaustoiveita, enemmänkin niitä saa heitellä tänne päin! Tätäkään postausta en nimittäin olisi osannut lähteä kirjoittamaan ilman Jennan toivetta. Luvassa on tämän jälkeen enää yksi Kroatiaan liittyvä postaus ja sen jälkeen unohdetaan tämä aihe täällä blogin puolella. Jos myöhemmin huvittaa palailla reissujuttuihin, ne kaikki löytyvät Kroatia-tunnisteen alta.

Projektin ajan asuin siis 101 Dalmatinac-hostellissa, vajaan neljän kilometrin päässä Splitin keskustasta. Kyseessä on melko lailla moderni ja persoonallinen hostelli. Käytävän seinällä oli maailmankartta, jonne vieraat voivat merkitä nuppineuloilla kotipaikkansa ja kuva Dalmatian rannikosta miljoonine saarineen. Meidän AIESEC-ihmisten käytössä oli kaksi kahdeksan hengen huonetta. Molemmissa oli kahdella seinällä kerrossänkyjä, kaksi kylpyhuonetta ja leveä ikkunalauta, joka toimitti keittiön virkaa.

Kun saavuin hostellille, olin todella onnellinen, että kyseessä todella oli niin siisti paikka kuin netin kuvat olivat antaneet ymmärtää. Pelkäsin nimittäin kovasti ennen kuin sain tietää hostellin nimen, että kyseessä on joku rähjäinen läävä, mutta onneksi pelkoni osoittautuivat turhiksi. Sen sijaan järkytystä aiheutti tieto siitä, ettei meillä ollut käytössämme keittiötä tai pesukonetta. Henkilökunnan jääkaappiin sentään saimme viedä ruokiamme, edelliset projektilaiset olivat jättäneet meille vedenkeittimen ja yksi meidän projektin tyypeistä oli tuonut mukanaan keittolevyn ja kävimme ostamassa supermarketista kasarin. Jotain ruokaa pystyi laittamaan, mutta olosuhteet eivät olleet kovin loisteliaat.

Lisäksi alakerrassa oli onneksi ravintola, josta pystyi joskus aina ostamaan aamupalaa ja illallista. Niin huokeat hinnat ravintolassa ei kuitenkaan ollut, että siellä koko ajan olisi viitsinyt käydä syömässä. Lähellä oli pesula, mutta siinä oli kappaletaksa, eikä se ollut mistään halvimmasta päästä, joten pesimme aluksi vadilla ja pesuaineella vaatteita. Loppupuolella projektia tuntui kuitenkin hyvältä idealta käydä pariin otteeseen pesulassa. Puhtaat ja tuoksuvat vaatteet olivat täydellisyyttä.

Hankalinta hostellielämässä luonnollisesti on se, että suurta henkilökohtaista tilaa ei huoneessa ole. Jokaisella oli sentään kaksi lukollista lokerikkoa, jonne saattoi laittaa henkilökohtaisimmat tavarat sekä passit ja muut arvoesineet. Kylpyhuoneita oli onneksi kaksi, jotta tytöillä ja pojilla oli omat peseytymispaikkansa. Koska mehän tosiaan asutimme huoneita sekajaolla. Meidän huoneessamme oli kaksi tyttöä ja kolme poikaa, samoin toisessa huoneessa.

Koska asuimme ja käytännössä vietimme kaiken aikamme yhdessä, tutustuimme toisiimme ihan eri tavalla kuin jos olisimme asuneet esimerkiksi isäntäperheissä. Hostelli oli siinä mielessä paljon parempi vaihtoehto, sillä siellä asuessa ei ollut velkaa kenellekään. Isäntäperheessä asuessa kun tulee velvollisuudentunne viettää aikaa perheen kanssa ja muutenkin olo, että pyörii toisen nurkissa. Hostellissa sai tulla ja mennä miten halusi. Projektikaverit oli aina lähellä ja heidän kanssaan oli helppo pitää illanviettoja joko huoneissa tai hostellin pihalla. Monena iltana tilattiin yhdessä pizzaa ja syötiin sitä. Koska porukka oli hulluna vesipiippuun, pistettiin sheeshat pystyyn takapihalle useampaan otteeseen ja vietettiin aikaa jutellen yhdessä mukavia. Välillä myös hengattiin alakerran loungessa, jossa porukka pelasi Pleikkarilla, oli tietokoneella tai muuten vaan aikaa viettämässä.

Toisaalta meillä oli myös ongelmia. Ihmisillä oli hyvin erilaiset rytmit ja tarpeet. Meitä oli tosiaan kahdesta eri projektista, jossa ensinnäkin toisessa oli aamuherätyksiä, kun taas toisessa työ painottui iltapäiviin ja iltoihin. Osa porukasta oli yökukkujia, osa pärjäsi vähemmällä unella, osa nukkui pitkään ja minä kärsin univajeesta. Ohjelmaa oli niin paljon, että yöunet jäivät välillä todella vähäisiksi. Joskus olisi aikaa ja halua nukkumiseen ollut, mutta projektikaverit valvottivat, enkä saanut unta. Pieniä kiistojakin aiheesta käytiin. Ja totta kai ajan myötä syntyi riitoja muistakin aiheista. Senkin perusteella voi sanoa, että me muodostimme melkein kuin oikean perheen. Olimme toisillemme tärkeitä, mutta sanoimme joskus pahastikin ja riitelimme tilankäytöstä, nukkumisesta, suunnitelmista ja aikatauluista. Riiteleminen ei tietenkään ole kivaa, mutta se on väistämätöntä vieraiden ihmisten asuessa niin tiiviisti. Koska asuimme yhdessä, oli meidän kuitenkin helppo tehdä yhteisiä suunnitelmia ja lähteä reissaamaan yhdessä. Kommelluksilta ei reissujenkaan kanssa vältytty, mutta moneen paikkaan silti päästiin lähtemään.

Parasta projektissa ja hostellielämässä kuitenkin ehdottomasti oli juurikin projektikavereihin tutustuminen. Suomen lisäksi porukkaa oli siis Intiasta, Yhdysvalloista, Italiasta, Algeriasta, Kolumbiasta, Hong Kongista, Meksikosta, Malesiasta ja Thaimaasta. Vaikka me kaikki olimme eri puolilta maailmaa hyvin erilaisista kulttuureista, tulimme toimeen todella hyvin. Opin ihan älyttömästi eri kulttuureista ja vastaavasti pääsin kertomaan, millaista elämä Suomessa on. Ymmärsin myös sen, kuinka samanlaisia me nuoret ihmiset olimmekaan, vaikka olemme kasvaneet niin erilaisissa olosuhteissa. Elin todella hauskoja hetkiä projektireissuilla, Splitin rannoilla, öisin hostellihuoneessa, vapaa-ajan matkoilla ja keskustassa hengaten, juurikin näiden ihmisten kanssa. Heillä jokaisella on oma paikkansa sydämessäni. Kyyneleiltä ei lähtiessä vältytty.

Hostellissa eläminen oli ihanaa ja kamalaa. Kuusi ja puoli viikkoa oli pitkä aika ja tällä hetkellä olen niin kovin onnellinen, että voin asua kotona. Minulla on yksityisyyttä ja oma rauha. Toisaalta ikävä projektikavereita puristaa rinnassa välillä hyvinkin kovaa. Kun asuu melkein kaksi kuukautta ihmisten kanssa, heihin ehtii kiintyä toden teolla. Onneksi meidän on vielä mahdollista nähdä toisemme, kunhan saamme sen joskus aikaiseksi, sillä minä ainakin haluan tavata vielä!