Aihe, josta ajattelin tällä kertaa kirjoittaa on opiskelu ja alanvaihto. En tiedä, kuinka pitkään kukin lukija on täällä blogissa viihtynyt, joten lähdetään liikkeelle ihan alusta asti.
Pääsin ylioppilaaksi keväällä 2011. Hain Jyväskylän yliopistoon opiskelemaan suomen kieltä, journalistiikkaa, historiaa sekä luokanopettajakoulutukseen. Lopulta kävin historian ja suomen pääsykokeissa. Historia meni päin puuta, koska lukuvaiheessa tajusin, ettei se ala olekaan minua varten. Suomen kieleen luettavasta kielitiedeaiheisesta pääsykoekirjasta taas innostuin kovasti. Pääsykokeessa ei niinkään tarvittu kirjojen sisältämää tietoa, vaan ennen kaikkea kielikorvaa, joka minulta löytyy, joten sain opiskelupaikan. Paikka tosin oli puolesta pisteestä kiinni, mutta joka tapauksessa sain sen.
Yliopisto-opinnot alkoivat syksyllä 2011 ja olin ihan älyttömän innoissani. Suomen kieli tuntui ihan täydelliseltä oppiaineelta ja ihmettelin kovasti, kuinka löysin heti juuri sen minulle sopivan alan. Toisena vuonna en ollut enää yhtä innoissani. Kolmantena vuonna koko opiskelu oli oikeastaan ihan pakkopullaa. Kyse ei ole siitä, ettenkö rakastaisi kaunista äidinkieltämme ja kirjoittamista, mutta kielitiede tutkimusalana on jokseenkin kummallinen. Kandintekovaiheessa tajusin sen lopullisesti. Vaikka olen erittäin kiinnostunut kielestä ja sen ilmiöistä, en voi sanoa nauttivani niin pikkutarkan rustaamisen kuin kielitieteellisen tutkimuksen tekemisestä. Lisäksi opetus on Jyväskylän kielten laitoksella jaoteltu "opeille" ja "ei-opeille". Koko ajan joka tuutista syötetään sitä, kuinka mitäkin tarvitaan, kun on tulevaisuudessa opettaja. Opiskelukaverit kävivät kasvatustiedeteen opintoja ja valmistautuivat opetusharjoitteluun, joista minä olin ihan pihalla - ne kun eivät minun opintoihini kuuluneet. Olin lopussa melkein ainoa niitä harvoja "ei-opeja", kun varmaan miltei jokainen sillä linjalla aloittanut kuitenkin haki oikeuden opettajaopintoihin. Tuntui koko ajan enemmän siltä, että minä en kuulu joukkoon.
Ei kai siinä opettajuuden korostamisessa mitään niin pahaa olisi, mutta kun minä olen ihan sataprosenttisen varma, että en halua aineenopettajaksi. Olin vuosi sitten Pihtiputaalla sijaistamassa sairastelevaa äikänopea kolme päivää ja sain tarpeekseni. Kolmessa päivässä. Ne päivät olivat yhtä tuskaa, sillä en minä osaa esittää astevaihteluita ja realismin aikakautta kiinnostavasti ja innostavasti riehuville ysiluokkalaisille tai haukotteleville abeille, kun en itsekään suhtaudu aiheeseen kovin suurella palolla. Minua ei myöskään kiinnosta nuorten huijaaminen oppimaan lupaamalla viisi minuuttia lyhyemmän tunnin tai kuunnella sitä, kuinka jotakuta teiniä ei vois vähempää kiinnostaa yhtään mikään tässä elämässä. Ei, se ei ole minua varten. Minä olin kouluaikanani tunnollinen oppilas, enkä jaksanut häiriöoppilaita, enkä tee sitä edelleenkään. Minä en halua kuluttaa elämääni tuputtamalla pilkkusääntöjä ihmisille, joita ei kiinnosta pätkääkään.
Sivuaineenani opiskelin kirjallisuutta kuten kaikki opiskelutoverini, vaikka lukeminen on nykyään minulle niin takkuista puuhaa. En osaa tehdä hienoja analyyseja runoista, enkä jaksaisi perehtyä johonkin romaamiin niin paljon, että etsisin siitä jokaikisen kohdan, joka viittaa johonkin niin kovin kiinnostavaan tutkittavana olevaan teemaan. Kirjallisuuden opinnot olivat kokonaisuudessaan kuin tervanjuontia, mutta toisaalta siitä jäi käteen myös hyviä juttuja. Luin kasapäin suomalaisia klassikkoteoksia yleissivistykseksi, sain pienen palan lukuintoa takaisin, tutustuin kahteen ihmiseen paremmin ehkä juuri kirjallisuuden lukupiirien takia ja tulipahan tienattua tutkintoon sopivia opintopisteitä.
Syksyllä 2013 aloitin sivuaineopintoina viestinnän perusopinnot. Samaan aikaan kävin viimeisiä suomen kielen kursseja ja tein kandintutkielmaa. Viestinnän luennot olivat kuin raikas tuulahdus kaiken sen muun väkisin vääntämisen rinnalla. Luennoilla olin oikeasti kiinnostunut aiheesta, kotona sai lukea kirjoja, joiden sisällön halusin oppia ja opiskeleminen tuntui keveältä. Käsillä oli aihe, josta pystyi oikeasti luennoimaan ja kirjoittamaan muistiinpanoja. Ei pelkästään pikkutarkaa kielen analysointia ja hassujen käsitteiden pänttäämistä, vaan konkreettista asiaa. Halusin opiskelemaan tuota alaa. Hain keväällä journalistiikan, puheviestinnän ja yhteisöviestinnän opintoihin. Halusin vain saada kandintutkielman kasaan ja opiskelemaan viestintätieteiden laitokselle, ihan sama mitä ainetta. Koitti toukokuu ja pääsykoetehtävät julkaistiin. En väsymykseltäni jaksanutkaan tehdä puhe- ja yhteisöviestinnän hakutehtäviä, vaan luin ainoastaan journalistiikkkaan. Kävin raapustelemassa kirjallisen kokeen ja osallistumassa ryhmähaastatteluun, mutta jäin sijalle 30, kun opiskelemaan valittiin 16. En päässyt journalistiikalle ja hetkeksi maailmani mureni. Kunnes kesäisen auringon alla pohdittuani elämääni tajusin, että minulla on muitakin vaihtoehtoja. Muistin, että joskus kauan sitten haaveilin valtio-opin tai sosiologian sivuaineopinnoista ja aloin googletella kyseisiä oppiaineita. Löysin Jyväskylän yliopiston Yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksen ja sieltä oppiaineen nimeltään yhteiskuntapolitiikka. Se kolahti kuin metrisellä halolla olisi päähän lyöty. Tämä on minun juttuni.
Kaikeksi onnekseni kyseisen laitoksen perusopinnot ovat vapaat kaikille yliopiston opiskelijoille. Aloin syksyllä suorittamaan yhteiskuntatieteiden ja filosofian perusopintoja ja istuessani yhteiskuntapolitiikan johdantoluennolla, olin ihan myyty. Istua voi myös sellaisilla luennoilla, jotka menevät ohi tuosta noin vain. Luennoitsijan sanat vievät täysin mukanaan ja haluaa vain kuulla lisää. Nyt 14. huhtikuuta olen edelleen samaa mieltä aloitellessani yhteiskuntapolitiikan aineopintoja.
Täytin siis korkeakoulujen yhteishakulomakkeen kolmatta kertaa elämässäni 17.3., hakuajan ensimmäisenä päivänä. Tällä kertaa klikkailin hakemukseen yhteiskuntapolitiikan, sosiologian ja valtio-opin. Olen aloittanut pääsykokeeseen valmistautumisen ja melkein ensimmäisen kerran olen kirjan lukenut läpi. Ja aion lukea vielä monta kertaa. Nyt olisi aika päästä sisälle tai muuten hallituksen suunnitelmat laittavat kapuloita niin pahasti rattaisiin, etten tiedä yhtään, miten tulevaisuuteni suunnittelisin.
Ehkä minä palaan sitten häntä koipien välissä suomen kielelle ja kysyn hiljaisella äänellä, saanko aloittaa kirjoittamaan gradua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ilahdun suuresti kommentistasi!