Minä olen nainen

Minä olen nainen. Minun pitäisi olla kaunis ja laiha. Siro ja suloinen, nätti ja näpsäkkä. Minä painan 74 kiloa. En ole hirveän lihava, mutta en varmaan nykypäivän kauneusihanteisiinkaan mahdu.

Minä voisin kyllä ryhtyä syömälakkoon ja juosta kuin heikkopää. Voisin käydä salilla kuutena päivänä viikossa, väsyttää itseni loppuun ja luopua sosiaalisesta elämästä. Mutta minä en tahdo. Minulle tärkeintä tässä elämässä ei ole se, minkä numeron näen puntarilla tai montako senttiä jalkojeni ympärys on. Kuten aiemminkin totesin, olen nainen, joten luonnollisesti olen kiinnostunut ulkonäöstäni ja omasta olemuksestani. Loppujen lopuksi siinäkin numerot ovat kuitenkin vain sivuseikka. Kauneutta on itsevarmuus, omaan itseensä panostaminen niin sisäisesti kuin ulkoisestikin, onnellisuus ja tyytyväisyys elämään. Tikkujalat ja ihon läpi törröttävät luunpäät tuskin sen sijaan ovat esteettinen näky.

Voisinhan minä muuttua laihaksi, jos se olisi mahdollista noin vain. Olisin solakka ja litteävatsainen. Rasvaton ja kiinteä. Nätti kukkakeppi. Mutta olisinko minä silloin juuri minä? Olisinko tällainen ja suhtauduttaisiinko minuun näin? Saatanhan minä haluta ensi viikolla kovemmin, mennä salille joka päivä töiden jälkeen ja lopettaa rasvan ja sokerin nauttimisen. Mutta entä sitten, muuttuisiko elämäni siitä loppujen lopuksi sen kummemmaksi.

Minä treenasin syksyllä melko paljon. Söinkin terveellisesti ja vähän, numero vaa'alla pieneni. Sen huomasi ystävätkin. Yksi heistä sanoi minulle: vaikka sä oletkin nyt laihempi, niin silti sä olet sama ihminen. Pysähdyin miettimään. Niinhän minä olin.

Minä rakastan monia ihmisiä. Luulisin, että jokunen rakastaa myös takaisin. Enkä usko, että se rakkaus on riippuvainen numeroista. Toki jos minä alkaisin paisua donitsipalleroksi, voisi joku siitä huomauttaa ja sanoa, että nyt ei olla oikealla tiellä. Mutta ei siinäkään lopulta olisi kyse numeroista, vaan minun hyvinvoinnistani. Minä arvostan monia ihmisiä, mutta se ei johdu siitä, että he näyttäisivät tietynlaiselta tai heidän puntarissaan olisi tietty numero. Vaan siitä, että he ovat ihania ihmisiä, minulla on hauskaa heidän kanssaan, heissä on pala minua. Siksi he ovat ystäviäni.

Enkä kirjoittanut tätä siksi, että voisin tämän jälkeen vetäytyä peiton alle karkkipussien ja sipsisäkkien kanssa hyvällä omatunnolla. Sen sijaan olen Saksan reissun jälkeen pyrkinyt syömään taas terveellisemmin ja jättämään herkkujen syönnin vähemmälle. Puolen vuoden salimaksunkin aion maksaa. Minä kirjoitin tämän siksi, että luin Muuttolintuja syksyllä -blogin postauksen ja aloin ajatella. Ja tajusin, kuinka sairas meidän ajattelumaailmamme kauneuden suhteen nykyään todella onkaan.

Tulin surulliseksi.