Suru tulee joskus käymään

Istuskellessani bussissa matkalla luennolta kotiin ajattelin, että voisin kirjoittaa positiivisen postauksen siitä, kuinka hyvä päivä tänään on oikein ollut. Kaikki meni kuitenkin toisin. En huomannut oikeaa pysäkkiä, vaan menin sen ohi. Seuraavalta pysäkiltä oli jo niin pitkä matka kotiin asti, etten jäänyt pois, vaan ajattelin mennä samantien keskustaan asti.

Keskustassa ollessani ajattelin käyttää tilaisuuden hyödyksi ja menin Seppälän loppuunmyyntiä katselemaan. Minulla oli jo vähän väsynyt olo ja mahassa kiersi, mutta ajattelin kuitenkin katsastaa reilussa tarjouksessa ollutta valikoimaa, kun paikalla jo olin. Kiertelin liikkeessä melko kauan, sovittelinkin joitakin vaatekappaleita ja lopulta olin jo jonottamassa ostokseni kanssa vuoroa kassalle, kunnes paha olo yltyi. Piti viedä tuote hyllyyn ja lähteä ulos haukkomaan raitista ilmaa.

Sen sijaan, että olisin tullut kotiin kirjoittamaan hyväntuulista postausta mukavasta päivästä, päästyäni viimein perille ryntäsin juomaan vettä ja riisumaan vaatteet. Olen monesti miettinyt, miksi meitä homesairaita on niin vaikea ymmärtää. Mutta suihkun valuttaessa vettä niskaani istuessani kylpyhuoneen lattialla, tajusin, kuinka vaikeaa toisen on käsittää, kun ei tätä aina ymmärrä itsekään. Tämä on niin järjetöntä.

Nyt päätä särkee, rintaa painaa, ihoa kuumottaa ja tuntuu kuin olisi tulossa kipeäksi. Mutta ei sitä tule. Kunnon unien jälkeen olo on melko normaali. Tämä on tietynlainen altistuksen jälkeinen krapulatila. Elimistö yrittää puhdistautua saamistaan myrkyistä. Nämä myrkyt vain eivät aiheuta mielihyvää laisinkaan.

Haluaisin pyytää keholtani anteeksi. Sitä, että olin vuosia huonoissa tiloissa keräämässä myrkkytaakkaa. Sitä, että en aina tiedä, mitkä paikat ovat hyviä ja mistä saa lisää altistuskuormaa kaiken entisen päälle. Sitä, etten tiedä, millaisten neuvojen ja ohjeiden mukaan eläminen on sille oikeasti hyväksi ja mitkä ovat turhia rajoituksia.

Suurimman osan ajasta yritän olla kiitollinen kaikesta hyvästä ja nauttia täysin rinnoin paremmista päivistä. Mutta joinakin hetkinä ei osaa kuin ihmetellä. Miksi meille annetaan tapahtua näin?

Vastausta ei ole, eikä sillä edes olisi merkitystä. Elämässä viskotaan eteen kaikkea ja lopulta kaikesta aina selvitään. Välillä purraan hammasta ja välillä nauretaan.

Huomenna on jo parempi olo, tiedän sen. Silti suru tulee joskus käymään.