Pitää taistella ku huomista ei oiskaa

Ja tekis mieli luovuttaa

Ni ei se niin mene 

Siit pitää taistella ku huomista ei oiskaa 

Voittajat ei luovuta eikä luovuttajat voi voittaa

Pikkuveli kuunteli Mikael Gabrielia tuossa alkuviikosta kun olin porukoissa käymässä. Tuo kohta kappaleessa upposi minuun ja olen sitä päässäni toistellut tässä viime aikoina, kun kaikki on tuntunut taas aivan erityisen hankalalta. Kuten tänään, kun tuntui, etten herää unestani ollenkaan. Että olen yhtä aikaa hereillä ja unessa, tässä ja samalla jossain ihan muualla. Se on ihan hirveä tunne.

Alkoi ottamaan niin kovasti päähän ja päätin, etten voi vaipua tähän. Antin kanssa sitten lähdettiin kävelylle. En olisi jaksanut yhtään, mutta pakko vain oli. Tuo unenpöperö alkoi sitten väistyäkin, kun pakotin itseni kävelemään ja rasitus alkoi väsyttää ja huimata. Voi kuinka huimauskin voi olla tervetullut tunne.

Elämä on tällä hetkellä todella outoa. Mä olen 22-vuotias, tyttö parhaassa iässä. Pahin kriiseilyaika on ohi, elämän pitäisi kutittaa vatsanpohjassa ja minun olla liikkeessä, maailmalla tutkimassa sen ihmeitä, rakastaa ihmisiä ja tallettaa sydämeen seikkailuja, joita muistella vanhana. Mutta ei. Minä herään joka aamu kuolettavaan väsymykseen ja pohdin, mikä tänään vaivaa, minkä laatuinen huono olo vaivaa juuri tänään, että osaan jotenkin lievittää sitä ja suoriutua päivästä joten kuten. Sairaudet jylläävät, mieli on väsynyt, ruumis uupunut ja kaikki tämä on vienyt voimat ihan täysin. Eikä aina oikein tiedä, mikä loppujen lopuksi milläkin hetkellä riivaa.

Kaikki oli jo jokin aika sitten hieman paremmin. Sain unirytmin kohdalleen, söimme terveellisesti, jaksoin jopa käydä joogassa ja keveissä jumpissa. Mutta sitten tuli se saakelin flunssa, joka riepotteli minut ihan heikkoon kuntoon, niin että kaupassa autolla käyminen tuntuu taas mitalin arvoiselta suoritukselta ja pää on herättyäni karmeassa sumussa.

Mutta hyvääkin on tapahtunut. Torstaina oli aika omalle lääkärille ja hän sanoi, että minulla on jokin autoimmuunisairaus. Ja nyt aletaan selvittää, mikä se tarkalleen ottaen on. Vähitellen ehkä pääsemme aina vain lähemmäksi sitä ruumiissani vellovaa mustaa möykkyä, joka vie voimat ja järjen, mutta ei henkeä. Ja sitten kun se selviää, minä vannon, että näytän sille taivaan merkit. Mutta nyt minä makailen sohvalla Antin tehdessä ruokaa, sillä nyt en jaksa muuta.