Heikkona

Enpä olisi uskonut, kun noin kuukausi sitten saavuin Pihtiputaalle gradulle omistautumaan, mitä kaikkea täälläkin tulisi tapahtumaan. Mutta mistäs sitä näitä koskaan etukäteen tietää. Kolmen viikon ajan sain enemmän ja vähemmän tehokkaasti litteroitua graduaineistoani ja olin jo oikein tyytyväinen etenemistahtiini. Viime viikolla oli kahdet juhlat ja kaikki tuntui menevän hyvin, kunnes sunnuntai-iltana katsoessamme C Morelta Kerro minulle jotain hyvää -elokuvaa, iski kova kurkkukipu kuin kirkkaalta taivaalta. Maanantaina nukuin koko päivän, koska olin niin kovassa kuumeesa. Tiistaina ei olo sen parempi ollut, mutta kurkkukipu piti hereillä ja yöllä happi meni sen verran tiukille, että piti kutsua ammattilaiset paikalle. Keskiviikkona sitten ajelin taksilla Jyväskylään, sain keuhkokuume-diagnoosin ja päädyin lopulta terveyskeskuksen vuodeosastolle kahdeksi yöksi.

Harvoin aika tuntuu kuluvan niin hitaasti ja toisaalta antavan niin paljon ajateltavaa. Makasin sairaalan sängyssä ja mietin, miten heiveröistä kaikki meille niin tärkeä onkaan. Siinä kun makaat, sinulla ei ole koulutusta, ei mainetta, ei kauneutta, ei ystäviä, ei instagramseuraajia, ei mitään, olet vain ihminen sanan vähäisimmässä merkityksessään, pelkkää luuta ja lihaa. Oli niin avuton olo, kun en saanut kannettua edes ruokatarjotinta pöytään, kun oikeassa kyynärtaipeessa ollut kanyyli esti käden taittamisen. Istuin vanhojen ja sairaiden keskellä ja kuuntelin heidän tarinoitaan ja ajatuksiaan ja mietin, ettei siihen niin pitkä aika ole, kun itsekin istun siinä pöydässä vanhana ja huonona, vailla velvollisuuksia. Nyt minä olin siellä vain käymässä, vilkaisemassa heidän todellisuuttaan ja pian nuori, näköjään kuitenkin aika paljon voimaa sisältävä ruumiini parantui ja kävelin sieltä kevein askelin pois. Toisin kuin huonekaverini, joka jäi itkemään sänkyynsä, kun minä lähdin pois.

Se sattui.