Miksei minusta tule vloggaajaa

Olen viime aikoina päässyt kurkistamaan monen ihmisen elämään Snapchatin ja YouTubeen ladattujen vlogien kautta. On yhtä aikaa käsittämättömän typerää ja ultimaattisen koukuttavaa seurata tuntemattoman ihmisen arkipäivien aktiviteettejä ja pään sisältöä. Koska olen aina suuna päänä ryhtymässä kaikkeen uuteen ja kiinnostavaan, mietin välillä, pitäisikö minunkin alkaa vlogata. Päädyn kuitenkin aina kieltävään vastaukseen.

Vlogeissa yksityisestä tehdään julkista. Videoiden kautta tubettajat päästävät ihmisten katseet kotiinsa, aamupalapöytäänsä, sänkyynsä, ystäviensä luokse ja työpaikalle. Tubettajat näyttävät, mitä ruokaa he laittavat, kuinka he pesevät hampaansa ja millaisia alusvaatteita heillä on. Videoille pääsevät tai joutuvat kaverit, vanhemmat ja mummu puhelun kautta. Miten ihmiset voivat tallentaa näin yksityisiä asioita kaiken kansan nähtäväksi? Minä en voisi. Vaikka jollain tavalla pitäisin mahdollisena oman elämäni ja persoonani esille tuomista, en voisi altistaa perhettäni ja ystäviäni tämänkaltaiselle julkisuudelle.

Joskus mietin bloginkin kohdalla, paljastanko liikaa elämästäni. Jaanko ihmisille sellaisia ajatuksia, jotka pitäisi pitää oman pään sisällä. Tällä hetkellä nuo huolet lähinnä naurattavat, sillä bloggaaminen on niin kesyä vloggaamiseen verrattuna. Blogissa näkyvät vain kuvat ja teksti. Koko olemukseni ja arkipäiväinen elämäni kaikkine ryppyneineen jää blogin ulkopuolelle. Ja hyvä niin.

Vaikka itsekin olen ahkera somen kuluttaja, on silti jotenkin surullista, miten teknologia ottaa meidät haltuunsa. Käytämme tuntikausia toisten ihmisten elämän seuraamiseen, turhanpäiväisten kuvien ja videopätkien ottamiseen ja feedien selailuun. En kritisoi asiaa sinänsä, sillä kuten todettua, rakastan someja ja rentoa aikaa niiden parissa. Mutta sellaista sen pitäisi ollakin. Rentoa ja hauskaa, ei pakko. Kun katson vloggaajien videoita, näen ovien avausta, kylpyammeessa lillumista, bussiin juoksemista ja pukeutumista. Kuinka helppoa on kuvata joka toinen arkipäiväinen suoritus? Onko videoiden editoiminen ja kameralle puhuminen hauskaa jatkuvasti? Ymmärrän, että suosittujen tubettajien kohdalla kyse on työstä ja seuraajille on tuotettava säännöllisesti sisältöä. Mutta silti.

Minä haluan, että elämäni on aitoa ja että teen paljon minun mielestäni oikeita ja merkityksellisiä asioita sen sijaan, että olisin koko ajan kamera kädessä silottelemassa elämääni täydelliseksi toisten ihmisten katseille. Jos en jaksa tiskata viikkoon, en tiskaa. Minun elämäni ei ole somen kautta jaettavaa täydellisyyttä, vaan käytän ainutlaatuiset päiväni siten kuin itse haluan.

Totta kai valokuvaaminen ja videoiden tekeminen ovat itsessään hauska aktivitteeti, kunhan niille on aikaa. Esimerkiksi tämän postauksn kuvat ovat viime perjantailta, kun kävimme Antin kanssa Haukkalan uimarannalla kuvailemassa. Näimme lokkeja, joutsenia ja ihanan illan värittämän maiseman. Emme olisi välttämättä tulleet käyneeksi tuolla ilman kuvaamistarkoitusta. On myös ihanaa laittautua ja tälläytyä kuvauksia varten. Laittaa itsensä vähän erityisemmällä tavalla kuin arkipäivisin. Tällöin valokuvaaminen ja hetkien tallentaminen on mielestäni hauskaa ja erityistä. Saatan myös tehdä blogiini satunnaisesti videoita, voin kokeilla, miltä kameran mukana kantaminen tuntuu. Mutta en tekisi sitä jatkuvasti.

Tarkoitukseni ole todellakaan ole kritisoida vloggaajia, vaan nostan heille hattua. Siksi, että uskaltavat laittaa persoonansa, arkielämänsä ja heikoimmatkin hetkensä toisten näkyville, kaikkien arvosteltavaksi. Siksi, että he jaksavat kantaa kameraa mukanaan kaikkialla. Siksi, että heillä on faneja ja he yrittävät huomioida heitä parhaansa mukaan.

Se vain ei ole minua varten. Eikä kenenkään pitäisi sitä aloittaa vain siksi, että vlogit ovat pinnalla, jos se ei tunnu luontevalta. Kaikesta yksityisestä ei tarvitse tehdä julkista. Elämä ei suoritus, mutta minä haluan tehdä siitä muistettavan. Tehdä asioita, joista voi olla myöhemmin ylpeä. Tahdon opiskella, tehdä työtä, harrastaa, matkustella ja viettää aikaa ihmisten kanssa. Jos se on somen kyllästämää ja hetkien arvokkuus mitataan siinä, kuinka hienon kuvan saa Instagramiin tai miten hauskan videopätkän siitä saa Snapchatiin, pysytellään aika pinnallisissa sfääreissä. Elämä ei ole sarja suuria, tunteikkaita ja ikimuistoisia hetkiä, mutta niistä voi saada edes vähän enemmän sellaisia, jos malttaa laittaa läppärin kiinni ja laskea puhelimen kädestään.