#kutsuelämää

Mä en ole osallistunut vielä Lukiolaisten liiton kampanjaan kuin kommentoimalla joihinkin aiheeseen liittyviin päivityksiin. En ole ruksannut yli pahoja sanoja, tippa linssissä muistellut kouluaikojani ja kirjoittanut ylevästi, katkeruuden sävyttämällä määrätietoisuudella siitä, kuinka väärin kiusaaminen on. Mä en ole jättänyt tätä tekemättä siksi, etten välittäisi. En siksi, ettei kiinnostaisi. En siksi, että vähättelisin kiusaamista. Vaan siksi, etten tiedä, onko minua kiusattu.

En tiedä, oliko se kiusaamista, kun ala-asteella luokan tytöt katsoivat minua kieroon ja välttelivät. Kun melkein aina olin jotenkin kuitenkin mukana. Kun vihasin sitä, että urheilulliset, sorjat ja somat tyttöset hyppivät kuin gasellit ja minä kömpelö pulliainen kompastuin aina ja jouduin pyörittämään narua välitunti toisensa jälkeen. Kun kuitenkin värileikki oli ihan kivaa. Vaikka en käynytkään tallilla tai jumppakerhossa, enkä tajunnut niistä mitään. Kun kuitenkin luokan söpö hurmurihäirikköpoika katsoi minua välillä pidempään kuin muita. Kun kaverin kanssa ”rällittiin” opelle poikien kuulapyssyleikistä luokassa ja löysin seuraavana päivänä kengästäni poikamaisen suttuisella käsialalla kirjoitetun uhkauslappusen.

Oliko se kiusaamista, kun yksi ainoista kavereistani alkoi vältellä minua ala-asteen lopulla. Liikkua toisten tyttöjen kanssa, niiden paljon siistimpien. Oliko se kiusaamisen syytä, kun jossain vaiheessa vihasin ja pelkäsin kouluun menoa, koska olin siellä niin yksinäinen. Itkin iltaisin, sillä ajattelin olevani huonompi ja jotenkin vääränlainen, kun en sopeutunut porukkaan, en saanut ääntäni kuuluviin, tunsin olevani niin erilainen ja mitätön toisten silmissä, pelkkää ilmaa. Kun kuitenkin yksi niistä siisteistä tytöistä eräänä päivänä valitteli mulle, kuinka se on tuntenut olonsa ulkopuoliseksi. Kun kuitenkin lopulta se välttelemään aloittanut kaveri päätyi takaisin minun luo.

Oliko se kiusaamista, kun yläasteella porukat vihasivat toisiaan. Katsoivat kieroon, puhuivat toisistaan. Minusta puhuttiin pahaa, mutta niin puhuttiin kaikista muistakin. Niin varmasti tein minäkin. Oliko se kiusaamista, kun en halunnut herättää huomiota niissä luokan häiriintyneissä pojissa ja tytöissä, jotka käytöksellään yrittivät ilmaista oman elämänsä vääryyksiä. Kun kuitenkin aina viittasin äidinkielen tunnilla ja lausuin ääneen, ylpeydellä niin monikon kuin yksikönkin potentiaalin preesensit. Kun kukaan ei sanonut koskaan minulle mitään ääneen, vaikka tunsin ilmassa roikkuneet käsitykset ja näkemykset minusta. Kun ne jonain iltapäivänä tiivistyivät sanoiksi ”kai se on tuonne luokan eteen mentävä, kun ei tuo yksi uskalla” minun jököttäessä luokan nurkassa kävelykeppien kanssa. Kun en eräänä aamuna tunnin aloituksessa noussut seisomaan ja opettajan kivahtaessa kysymyksen ”onko sinun perse liimattuna penkkiin kiinni” minua kuitenkin puolustettiin. Ei kai se nouse, kun sillä on kepit!

Oliko se kiusaamisen syytä, kun kasilla aloin tuntea samoin kuin pari vuotta takaperin. Jännitin iltaisin kouluun menoa, koska kukaan ei edes tervehtinyt minua siellä. Olin jälleen pelkkää ilmaa. Yksinäisyys puristi kurkkua päivä toisensa jälkeen ja muutuin koko ajan pienemmäksi ja mitättömämmäksi niin muiden kuin lopulta myös itseni silmissä. Mutta kun kuitenkin sitten jonain päivänä keräsin sisuni ja päätin tehdä muutoksen. Hylkäsin minun yli katsoneet tytöt ja hankin uusia ystäviä. Ja minä löysin ihmisiä, joiden kanssa minulla oli oikeasti hauskaa. Joiden kanssa olin samalla aaltopituudella. Jotka kuuntelivat minua. Joiden kanssa uskalsin nauraa ääneen. Joiden ansiosta ysiluokka on muistoissani edelleenkin yksi parhaimmista vuosista ikinä.

Oliko se kiusaamista, kun lukiossa samat vanhat porukat olivat kasassa jälleen. Kun minä ja kaveri huijasimme haluavamme opiskella kemiaa, jotta pääsimme toiselle luokalle, eroon siitä porukasta, josta huokui silkkaa halveksuntaa meitä kohtaan. Oliko se kiusaamista, kun tämä samainen kaveri myöhemmin etäänyi ja etääntyi, muuttui kuin toiseksi ja mietin mielessäni, miten tässä taas kävi näin. Kuitenkin kun minulla oli ystäviä vaikka kuinka paljon. Ja heidän kanssaan oli ihan hirveän hauskaa.

Minua ei haukuttu ääneen, minuun ei käyty käsiksi, minua ei pilkattu, minun tavaroihin ei koskettu. Minä olin välillä kriiseissä, inhosin itseäni ja vihasin kouluun menoa, koska olin niin yksinäinen ja aistin ilmapiirin, jonka mukaan minä en ollut oikeanlainen. En ikinä ollut siisteissä porukoissa ja minua katsottiin kieroon. Mutta oliko se kiusaamista? Nyt voin kai sanoa sen. Minä en usko, että se oli kiusaamista. Nuo muistot sattuvat, välillä miltei raastavat, yrittävät varmasti vieläkin tasaisin väliajoin vetää itsetuntoani lokaan. Ne eivät ole kuitenkaan mitenkään ainutlaatuisia. Sellaista siitä tulee, kun useat hirveässä elämänvaiheessa olevat kootaan samaan laitokseen luomaan jonkinlaista käsitystä itsestään ja maailmasta, kaivamaan jostain olemattomuudesta itsetunnon palasia ja luomaan niistä minuuttaan, kuka milläkin tavalla. Enemmän tai vähemmän toisia satuttaen. Eikä kaikki se ole kiusaamista sanan todellisessa merkityksessä.

Olen siis kärsinyt. Miettinyt pääni puhki, mikä minussa on vialla. Miten voisinkaan muuttua, tulla erilaiseksi, tulla heidän kaltaisekseen. Sitä ajatusta olen jauhanut mielessäni lukemattomia kertoja. Kuitenkin minulta on aina löytynyt sisua, taistelutahtoa ja uskoa tulevaisuuteen. Olen osannut olla välittämättä liikaa. Olen ollut määrätietoinen. Enkä kuitenkaan lopulta ole koskaan ollut täysin yksin. Yksinäisyys on helpottanut aina, vaikka se vieläkin joskus yrittää nostaa päätään pääni sisällä. Mutta lopulta kaiken sen moskan ansiosta olen oppinut paljon. Ne ihmiset, joiden kanssa en aikoinani tullut toimeen, eivät olleet minua varten. He ei eivät kiusanneet, he vain olivat vääränlaisia – minulle. Elämässä ei aina kohtaa heti niitä oikeita ihmisä. Ja sellaista se on edelleen, en minä nykyäänkään ystävysty kaikkiin, joiden kanssa olen tekemisissä. Minä tutustun ihmisiin, jotkut jäävät lyhyemmiksi tuttavuuksiksi, toisista tulee pidemmän ajan matkakumppaneita. Eämä on jatkuvaa seilaamista ihmisten keskellä ja oman paikkansa löytämistä. Pienempänä sitä ei tajunnut, vian luuli olevan itsessään. Sittemmin syytti niitä toisia. Nyt sen tietää. Vika on tässä maailmassa.

Koin aikoinani paljon ikäviä asioita, joten kyllä minä voisin katkeroitua ja tuoda itseni esille kiusattuna. Mutta en tehnyt sitä, koska en halunnut tässä asiassa huomiota itselleni. Koska se olisi tuntunut pilkanteolta niille, joita oikeasti on kiusattu, nöyryytetty, vainottu, piinattu päivästä toiseen. Koska mieluummin minä haluan nostaa heille hattua. Arvostaa ja kunnioittaa sitä, että he ovat selvinneet ja heillä on ollut voimaa jatkaa eteenpäin kaikesta siitä huolimatta.

Minua kun on ravistellut vain maailma – näkemään kaiken oikeasti arvokkaan.