Life isn't about waiting for the storm to pass - it's about learning to dance in the rain

Moikka! Siemailen tällä hetkellä Clipperin vihreää teetä ja kärsin tyhjän paperin kammosta. Pitäisi kirjoittaa paikallislehteen pakina ja jotain juttua pitkästä aikaa olisi varmaan hyvä postailla tänne bloginkin puolelle. Vaikka tauko olisi melko lyhytkin, tuntuu aina siltä, että jatkaminen on niin vaikeaa. Vaikka tällä hetkellä melkein kaikki tuntuu aika hankalalta, eipä sillä.

Viimeinen työviikko lehdessä meni ihan pipariksi kun sain vuosisadan flunssan ja jouduin olemaan monta päivää poissa töistä ja jättämään juttukeikkoja välistä. Sain jotenkin parannettua itseäni ja lähdin Jyväskylään hoitamaan asioita muutamaksi päiväksi. Siellä oli koko ajan pientä hoppua ja tulin sitten viikonlopuksi Pihtiputaalle, kun meillä oli sukulaistapaaminen mummun talolla.

Silloinkin olin aika huonovointinen, mutta halusin niin kovasti nähdä sukulaisia. Sunnuntaina piti lähteä urhoollisesti ajamaan Pallosalamalla, joka oli pakattu melkein täyteen tavaroitani, jotta sain rahdattua omaisuuteni takaisin Jyväskylään. Siellä sitten taas touhuttiin Antin kanssa neljän päivän ajan kaikenlaista. Käytiin syömässä ja kävelemässä, siivottiin asunto ja auto sekä osallistuttiin aktiivisesti Pokemon-raideille.

Perjantaina sitten taas oli odotetun Tukholman reissun aika, joka suoraan sanottuna herätti pientä kauhua jo lähtiessä ja valitettavasti en pelännyt turhaan. Oli toki ihanaa viettää kunnolla aikaa ystävien kanssa ja tutustua kaupunkiin, mutta tuollaiset pikareissut on ihan älyttömän väsyttäviä. Olenkin nyt yrittänyt selviytyä reissuväsymyksestä, flunssasta ja ties mistä oireista, mutta aika heikko happi on kyllä tällä hetkellä.

Välillä meinaa iskeä epätoivo, kun tuntuu, ettei koskaan saa olla terve, virkeä ja kykeneväinen elämään ihan normaalisti. Parhaiten minua tällaisissa tilanteissa lohduttaa Uudesta Sherlockista bongaamani fraasi it is what it is. Ei mitään kyllä se siitä tai se, mikä ei tapa, vahvistaa -latteuksia, vaan karun yksinkertainen se on mitä on. Tämä nyt vain on näin. Ja sen kanssa eletään. En tiedä, miksi tuo fraasi on niin voimaannuttava, mutta se on. Myös otsikosta löytyvä Vivien Greenen quote on oikein hyvä.

Tällä postauksella ei nyt mitään sen syvempää merkitystä ole, halusin tulla vain kirjoittamaan rehellisesti, mitä on taas meneillään. Sillä minä en kykene nyt kirjoittamaan onnellista elämänmakuista postausta mistään, kun olo on mitä on. Yksi tärkeä juttu on kuitenkin ilmoitettavana tässä lopussa, nimittäin klipsutin-arvonnan voittaja. Mitään suurta menestystä arvonnasta ei tullut, vaikka annoin lisäaikaa osallistumiseen, joten arvoin voittajan neljän osallistuneen joukosta.

Onnellinen voittaja on Pirjo. Lähetän sinulle sähköpostia tänään ja lähetän palkinnon sinulle mahdollisimman pian!

Parempaa viikonloppua kaikille! Huomenna palaillaan asiaan tiimipostauksen voimin!