Mä en mikään maailman suurin 30 STM-fani ole ikinä ollut, mutta halusin lähteä innokkaampaakin innokkaamman kaverini kanssa katsomaan kyseistä bändiä. Viimeisen kuukauden ajan olen bändiä kuunnellut ja innostus sekä halu päästä keikalle yltyivät yltymistään, kunnes eilen olin ihan ADHD-Krissu koko päivän, kun olin niin innoissani siitä että näen Jaredin, Shannonin ja Tomon.
Junalla matkasimme Helsinkiin ja innokkaina hyräilimme kappaleita muiden matkustajien iloksi. Tosin joka puolelta vaunua kuului Jared sitä, Jared tätä, joten emme ilmeisesti olleet ainoita keikalle menijöitä. Aurinko paistoi ja kevät kukoisti.
Suurista epäilyistäni huolimatta otin järkkärin mukaan, sillä niin suuresti olisin halunnut kuvata keikkaa. Mutta niinhän minulta kamera ennakkoepäilyjeni mukaisesti pois vietiin. Yhyy, Canon oli narikassa ja ainoa tallennusväline kanssasni permannolla oli Lumia. Sillä kuitenkin räpsittiin muutamia kuvia. Vaikka laatu ei päätä huimaa, tahdon julkaista nämä pienet kuvalliset muistot keikasta.
♫ Jännittävät hetket ennen keikkaa. ♫ Yleisö henkäisi jo kun esirippu lasekutui ja bändin logo heijastettiin, joten saattoi aavistella, mitä tuleman piti. ♫
♫ Valoa, ihmisiä ja hurmosta. ♫ This is War ja ilmapallomeri. ♫
♫ Palloja palloja. ♫ Hän itse, Jared!! ♫
Itse keikka oli täyttä hurmosta. Ihmiset kiljuivat, valot vilkkuivat, suuri massa ympärillä pomppi ja lauloi, musiikki täytti areenan ja siellä kaiken keskellä hymyili tuikkivasilmäinen Jared. Hymyilin, itkin, kiljuin, lauloin, heiluin, huojuin ja elin siitä riemusta, joka sykki ympärilläni. Jared oli ihana. Kehui kaikkia kauniiksi, yleisössä oli hyviä laulajia, suomen kieli kaunista ja meidän ansiosta heidän unelmansa oli käynyt toteen. Tietysti on todella teennäistä luritella kaikille yleisöille samat jutut, mutta siinä hetkessä kaiken sen keskellä se oli meille aidompaa kuin mikään.
Keikan huippuhetkiä oli akustinen Hurricane ja Marssien suosikkibiisini End of all Days, jonka tahdissa yleisö huojui ja kaikki lauloivat, minä lauloin ja ilmassa oli jotain suurempaa. Myös hetki, kun Jared katsoi eturivin tyttöä ja kysyi Why are you crying? Are you happy? sai minut herkistymään. Vaikka en nähnyt ihmismeren keskeltä bändistä mitään, eikä vanhoja hittejä soitettu ja jäin kovasti kaipaamaan Was It a Dreamia, oli keikka huikea kokemus. Tiivis tunnelma ja ylimaallinen hurmos ympärillä oli hirveän voimaannuttavaa. Keikan viimeisillä minuuteilla kaveri levitti kätensä, otti minut syleilyyn ja sanoi Tää keikka oli aivan huikea, kiitti Krista, kun lähdit tänne mun kanssa. Ja minä olin onnellinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ilahdun suuresti kommentistasi!