Paineiden alla

Nimeni on Krista. Olen 20-vuotias, parin viikon päästä 21. Opiskelen kolmatta vuotta yliopistossa. Olen suorittanut 141 opintopistettä. Olen noin noin 160 cm pitkä. Asun Jyväskylän Kortepohjassa.

Mutta kuka minä oikeasti olen? Jos pitäisi yhtään syvemmin paneutua aiheeseen, en osaisi vastata. Käsitykseni itsestäni on joka päivä erilainen, niin kuin päivä itsessäänkin on. Negatiivisia puolia löytyy varmaankin poikkeuksetta joka päivä. Olen laiska, vyötäröllä näkyy muutama ylimääräinen kilo, en vietä tarpeeksi aikaa tiettyjen ihmisten kanssa, kun vietän aikaa heidän kanssaan en osaa käyttäytyä oikein, en panosta tarpeeksi opiskeluun, ajattelen liikaa asioita, minulla ei ole tarpeeksi itsekuria, hiukset ovat liian lyhyet, kulutan omalta osaltani liian paljon rajallisia luonnonvaroja, nilkka on kipeä, en arvosta tarpeeksi tämänhetkistä elämääni ja ai niin, sekin yksi essee on vielä kirjoittamatta. Onko tämä tuttua? Mielessä jatkuvat itsesyytökset, tekemättömien asioiden loputon lista ja epäkohdat ulkomuodossa ja luonteessa.

Joka tuutista toitotetaan ja tuputetaan, että systeemissä on vikaa ja yhteiskunta asettaa liian kovat paineet, joiden alle pienet ihmisraukat musertuvat. Minä en ole koskaan täysin tajunnut ja allekirjoittanut tätä väitettä. Sittenkö kaikki olisi hyvin, jos ei olisi pakko mennä joka päivä kouluun tai töihin. Voisi jäädä joka toinen päivä nukkumaan kotiin, kun ei vaan jaksa tai huvita. Ettei tarvitsisi yhtään miettiä miltä näyttää tai kuinka voi. Voisi jäädä viikoksi peiton alle makailemaan ja tilata pizzan toisensa perään. Tuijottaa televisiota ja täyttää itsensä rasvalla ja lisäaineilla.

En tokikaan väitä, että länsimainen yhteiskunta ja kulttuuri olisivat läpeensä hyviä ja että tämä tapa järjestää elämä ja ajatusmallit olisivat aina niitä kaikkein ihanteellisimpia, mutta uskon että ihmisen itsensä ajatuksilla ja asenteilla on suuri merkitys siinä, kuinka elämä sujuu ja luonnistuu. Jos päivästä toiseen kyllästää mielensä ajatuksilla, ettei kelpaa ja vähintäänkin kaikki on huonosti ja niiden pitäisi muuttua, kyllä alkaa nähdä vikaa vaikka missä. Systeemissä. Omassa naamassa.

Haluan olla hieman kapinallinen. En yhteiskuntaa vastaan, vaan sitä miten ihmiset asioista ajattelevat. Ja yhteiskunnanhan muodostamme me ihmiset. Me, jotka ajattelemme tietyillä tavoilla ja levitämme sitä ajattelutapaa ympärillemme. Meidän pitäisi höllentää otetta. Olla armollisempia itsellemme. Kääntää katse epäkohdista onnistumisiin. Pieniinkin. Sillä itse en ainakaan toista ihmistä katsellessani yritä etsiä siitä heikkouksia; miettiä miten väärin se on minkäkin asian hoitanut ja kuinka paljon paremmin se voisi elämänsä järjestää, vaan mietin että siinä on toinen ihminen. Luuta, lihaa ja elämää suurempia tunteita. Samaa olen minäkin.

Kuitenkin monet meistä ovat elämänsä aikana tehneet ihan hirveästi asioita, ponnistelleet ja suomalaisella sisulla saavuttaneet asioita joiden tavoittelu ei ole ollut helppoa. Minäkin olen kohta kuudentoista vuoden ajan käynyt koulua ja opiskellut, ollut mukana jos jonkilaisissa harrastusjutuissa, kirjoittanut toisen kanssa romaanin, maalannut, piirtänyt ja kirjoittanut jotta tekisin luovia asioita, tehnyt yhdeksän kuukautta toimittajan hommia, kerännyt muutakin työkokemusta, olen kustantamassa kirjaa, lukenut uutisia, lehtiä, blogeja ja kirjoja jotta ymmärtäisin paremmin tätä maailmaa sekä käynyt leikkauksissa ja lääkärissä lukemattomia kertoja, harrastanut liikuntaa ja kuntoillua, jotta tulisin ja olisin terve. Tietysti olen myös ollut läheisten ja rakkaiden ihmisten kanssa, nauttinut, hölmöillyt, ollut vain ja ollut onnellinen. Kaikki tämä on mahtunut elämääni. Niin hyödyllisten kuin niin sanotusti hyödyttömämpienkin asioiden tekeminen. Kaikki on yhtä lailla tärkeää.

Joskus täytyy myös hyväksyä itsensä sellaisena kuin on ja antaa itselleen lupa olla onnellinen.